Mäki-Ketala on muinaisen Teljän kauppapaikan mailla

Vuoden perinnemaisemaksi on valittu Mäki-Ketalan maatila ympäristöineen Kokemäeltä Satakunnasta. Tila sijaitsee kulttuurihistoriallisesti arvokkaalla Ylistaro-Sonnilan kulttuurimaisema-alueella. Mäki-Ketala on yksi Ylistaron kylän vanhoista kantatiloista. Ryhmäkylä on sijainnut Kokemäenjoen törmällä muinaisen Teljän kauppapaikan sijoilla. Maasto on muinaista merenpohjaa – maan kohoamisen myötä on meren ranta nykyisin jäänyt kymmenien kilometrien päähän. Ikivanhasta asutuksesta kertoo se, että maasta voi löytää kivikirveen tai rautakautisia esineitä. Alueella kulkiessa huomio kiinnittyy hoidettuihin viljelymaisemiin.

Mäki-Ketalan pihapiirissä kasvaa koivuja, vaahteroita, iso kuusi, omena-, päärynä- ja luumupuita.

Kivipylväiden välistä lähtevä koivukuja johtaa pihapiiriin, josta erottuvat kookas, vaalea päärakennus, vanhojen aittojen rivi ja puustoa hallitseva muhkea kuusi. Avoin maisema antaa auringon paistaa aamusta iltaan. Matkaa Kokemäen keskustaan on vain 2,5 km. Kirkko näkyy ikkunasta, ja Kokemäenjoki virtaa syvässä uomassaan kilometrin päässä talosta halki laakean maiseman. Historiallinen Pyhän Henrikin saarnahuone on alun perin sijainnut Mäki-Ketalan mailla. Topi-koira rientää tulijaa vastaan, ja ulkoaitauksesta tervehtivät hevoset Verkutar ja Iiro antavat aavistaa, että täällä asuu eläinrakasta väkeä.

Tilalla on pitkä viljelyhistoria. Maataloutta siellä on harjoitettu keskiajalta lähtien, mutta maanviljelyllä on täällä tuhatvuotiset juuret. Saman suvun omistuksessa tila on ollut ainakin 1540-luvulta alkaen, kertoo katon sukuviiri. Uusimpien asiakirjojen mukaan ensimmäisiä kirjallisia tietoja tilasta löytyy jo vuodelta 1420. Historian selvittely on ollut vaikeaa, sillä tiedot sijaitsevat de la Gardie-suvun yksityisarkistossa.

Perinteet eivät säily itsestään

Kun katselee aidoilla talonpoikaisesineillä sisustettuja huoneita, entisajan maataloustarvikkeiden täyttämiä aittoja ja lukuisista rakennuksista koostuvaa pihapiiriä, ei voi aavistaa, että näin ei ole ollut aina. Nykytilanne on pitkään jatkuneen, sisukkaan työn tulosta.

Ulla ja Juhani Toroska ovat isännöineet Mäki-Ketalaa 1980-luvun alusta lähtien.
- Nuoruudessani täällä asui meitä melko pieni perhe, Ulla esittelee kotitaloaan. – Isäni kuoli varhain. Perheeseen kuuluivat kahden lapsen lisäksi äiti, isoäiti ja ”syytinkiläisinä” kaksi tätiä. Maatalous oli ajan tavan mukaan monimuotoista. Kaikkea viljeltiin kotona. Lypsykarjaa pidettiin. Tämä oli 20 lehmän maitotila aina 2000-luvun alkuun saakka. Tuli uusi aika EU-vaatimuksineen. Harkittiin ja laskettiin, mutta lehmien pitoa ei saatu kannattavaksi – siitä luovuttiin. Emme ole kyllästyneet lehmiin, vaan nykyisiin maidontuotanto-oloihin. Vaatimukset ja määräykset ovat tiukentuneet. Pitäisi laajentaa, vain suuret yksiköt pärjäävät.

Nykyisin Mäki-Ketala on viljan- ja nurmiviljelyyn keskittynyt tila. Lisäksi tehdään metsäkoneurakointia. Perheen neljästä lapsesta kaksi on kotona, kaksi jo maailmalla. Toinen poika on agronomi, kaksospojista toinen metsuriyrittäjä, joten maatilan toiminnalla on jatkuvuutta.

Mäki-Ketalan vanha, pitkä, yksikerroksinen, monihuoneinen päärakennus oli siirretty alkuperäiseltä paikaltaan ryhmäkylästä nykyiselle paikalle, josta se purettiin 1927. Talon silloinen Emma-emäntä rakennutti uuden, siis nykyisen päärakennuksen 1928. 1960-luvulle asti talossa elettiin perinteistä, suunnilleen omavaraista elämää. 

Talossa oli tehty sisäremontti 1960-1970-luvulla. Se oli aikansa maun mukaista ”modernisointia”: tehdastekoisia huonekaluja, muovimattoja yms. Oli laitettu sähkölämmitys. Savupiiput ja osa tulipesistäkin oli purettu tarpeettomina. Kun Toroskat puolestaan remontoivat taloa 1990-luvun alussa, se merkitsi oikeastaan paikkojen palauttamista alkuperäiseen asuunsa. Ison talon lämmittämistä ei haluttu hoitaa kalliilla sähköllä, vaan savupiiput palautettiin katolle ja tulisijat kunnostettiin ja otettiin käyttöön, mm. hienot vanhat kaakeliuunit. Talo lämpiää nykyisin puulla, jota saadaan omasta metsästä. Muovisten lattianpäällysteiden alta paljastui tukevia lattialankkuja. Aitoista löytyi vanhoja huonekaluja, jotka saivat uudestaan paikkansa sisustuksessa. Ihmeen paljon niitä on säilynytkin. Syyksi Ulla mainitsee sen, että tädit Anna ja Irja olivat perinteitä vaalivia ”vanhan ajan ihmisiä”. He pitivät kasvimaata. Talossa oli muutamia lehmiä, sikoja, lampaita ja kanoja. Tädit olivat ahkeria käsityöihmisiä, kaiken aikaa he kutoivat, ompelivat kirjailtuja liinoja jne. He tarkkailivat huolella ”taivaan merkkejä”, etenkin kuun vaiheita, joiden mukaan eri toiminnat oli ajoitettava. Tarkkana oli oltava mm. saunavastojen teon ja sipulien nostamisen ajankohdista. Monien entisajan ihmisten tapaan tädit olivat säästäväisiä eli ”nuukia”. Mitään ei heitetty pois.

Palkittu navetta ja parikymmentä muuta rakennusta

Toroskan pariskunnan perinnetietoisuudelle oli siis pohja olemassa. Talonpoikaishuonekalut kunnostettiin varovasti – kulumista ja ajan patinaa ei haluttu peittää - ja laitettiin paikoilleen huoneisiin, kudotut räsymatot lattioille. On suuria kaappeja, hyllyjä, komuutteja ja kahden istuttavia keinutuoleja. ”Renkipirttiä” hallitsevat kovan työn jälkiä kantava höyläpenkki ja isot kangaspuut. Keittiöön on toki laitettu nykyajan sähköliedet ja muut mukavuudet, mutta toimivat puuhellat ovat paikoillaan. Pirtin orsilla riippuu satakuntalaisia reikäleipiä – ollaanhan ”kovan leivän Suomessa”. Kamareissa näkyy sivusta- ja takaa vedettäviä sänkyjä ja koristeellisilla selkänojilla varustettuja puusohvia. Verannalla tulijaa tervehtivät käsikäyttöiset jauhinkivet.

Mäki-Ketalan pihapiirissä on runsaasti erikokoisia rakennuksia – kaikkiaan parikymmentä - joilla kaikilla oli käyttönsä entisajan taloudessa ja joista monia käytetään edelleen. Päärakennuksessa on julkisivulla iso lasikuisti, ja sisäänkäynnit on myös molemmista päädyistä. Kivijalassa on ”mehukellari”, jonka lisäksi on maakellari perunoita yms. varten. Kaksikerroksisen talon rakenne on ”käytävämäinen”, huoneet ja kamarit sijaitsevat peräkkäin. Vintissä on kamareita. 

Mäki-Ketalan miespihalta näkyvät 1700-luvulta peräisin olevat aitat. Etualalla vinttikaivo.

Pihaa on järjestelty satakuntalaisen maalaistalon perinteiseen tyyliin vanhoja valokuvia hyväksi käyttäen. Pihapiiri on neliömäinen, rakennukset sijoittuvat sen kaikille sivuille. Osa Mäki-Ketalan vanhoista aitoista ehti jo lahota – yksi alkuperäinen on jäljellä. Toroskat pitivät silmät ja korvat auki, ja kuullessaan jonkun lähiympäristössä haluavan päästä eroon vanhasta aitastaan, he ostivat sen, numeroivat hirret ja pystyttivät omaan pihapiiriin aittojen vanhoille paikoille. Näin on paikalle saatu kaksi 1700-luvun aittaa. Alkuaan ”lihapuari” ja ”jauhopuari” olivat elintarvikkeita varten. Puuta säästämättä rakennetuissa viljalaareissa näkyvät suuren piilukirveen jäljet. Tietysti on myös luhtiaitta, jossa nukuttiin kesäisin ja jota edelleen käytetään kesäajan vilpoisana makuupaikkana. Mäki-Ketalan aitat ovat melkein kuin kotiseutumuseo entisajan maatyökaluineen, puisine sammioineen, tiinuineen (taikinatiinuun piti mahtua 40 litran taikina, sillä Satakunnassa leivottiin vain kahdesti vuodessa) ja kirnuineen, pellavan työstölaitteineen sekä hevoslänkineen, -valjaineen ja ajopeleineen.

Pihapiiriin kuuluvat lisäksi myös edelleen käytössä olevat ajokaluvaja, sauna ja navetta. Punamullalla maalattu, valko-ikkunanpuitteinen navetta on hyvin kaunis ja sopusuhtainen rakennus: se onkin saanut kunniakirjan yhtenä Suomen kauneimmista navetoista.

Kotikuusi kalliolla

Kun isäntäväen harrastuksena on talonpoikaisperinteen vaaliminen, on tärkeää pitää miljöö asutun ja eletyn näköisenä. Lypsykarjan pitämisestä on luovuttu, mutta ei toki eläimistä yleensä. Maisemanhoitotehtäviin ovat tulleet maatiaiseläimet. Kyyttöhieho Veeruska ja Poika-härkä odottavat navetassa kevään tuloa. Kahdeksan lampaan katrasta (mm. kainuunharmaksia) isännöi Vallu-pässi. Vuohipukki Paavo on tukevista sarvistaan huolimatta ystävällinen. Kukko Jaakko ja sen haaremin kanat Lempi, Aamuvirkku, Munakana ja Mustakana ovat piikkiöläistä maatiaissukujuurta. Navetassa asustaa vielä kaneja, ja jostakin kuuluu kissan nau´untaa.

Pihapiiri on tasaisen, avoimen maaston keskellä altis tuulille mutta myös hyvin valoisa. Se, että näin lähellä kaupunkiasutusta sijaitseva miljöö on saatu pysymään ”maatiaisena”, ei ole ollut itsestään selvää. Hakamaita oltiin jo kaavoittamassa pientalotonteiksi, mutta hanke saatiin pysäytetyksi. Toroskan miesväki on raivannut pellonpientareet ja ojat pajuista ja lepänvesoista, jotka helposti valtaavat alaa. Pienialaisten kohteiden kuten niittyjen säännöllinen hoito niittämällä kuuluu asiaan. Maiseman avoimena pitämisestä huolehtivat nyt lisäksi siinä kesäisin laiduntavat naudat, lampaat, vuohet ja hevoset. Niistä on tullut myös mieluisia ”nähtävyyksiä” lähiseudun asukkaille ja matkalaisille, etenkin lapsille. Toroskat eivät ole kuitenkaan harkinneet ryhtymistä maatilamatkailuyrittäjiksi.

Mäki-Ketalan pihapiirissä kasvavista puista mainittakoon koivut, vaahterat ja pihlajat. Iso kotikuusi hallitsee näkymää. Aittojen edessä kasvava komea pystykataja on isoäidin istuttama – tämä itsepäinen ihminen nimittäin halusi osoittaa vääräksi väitteen, ettei katajaa voisi siirtää. On muutamia vanhoja omenapuita, päärynä- ja luumupuu sekä marjapensaita. Perunaa viljellään kotitarpeeksi. Kasvitarhassa kasvatetaan tavanomaisia keittiökasveja: porkkanaa, punajuurta, sipulia ja mausteyrttejä. Lisäksi Ulla Toroska kylvää pienen alan pellavaa, joka käytetään lähinnä koristeeksi.

Mäki-Ketalan 1928 rakennettu päärakennus sulautuu talvimaisemaan. Suuri kuusi hallitsee pihanäkymää.

Talo on rakennettu kalliolle. Piha-alueelta ja lähiympäristöstä löytyy sekä kallioketoja että rehevän lehtomaisia paikkoja. Laakea silokallio on paikoitellen näkyvissä. Kallioketojen ja vanhojen rakennusten ympäristön monipuoliseen kasvillisuuteen kuuluvat mm. ketoneilikka, ahomansikka, mäkitervakko, kumina, kelta- ja isomaksaruoho, niittyhumala, oja- ja siankärsämö, huopakeltano, syysmaitiainen, peuran-, kissan-, harakan- ja kurjenkello, sikoangervo, keltamatara, päivänkakkara, poimulehti, suolaheinät ja pölkkyruoho. Pihapiiriä hoidetaan säästäen luonnonkasveja. Tilan ympäristön hoidon tavoitteena on vaalia perinteistä maisemaa. Ketojen, niittyjen ja hakamaiden hoidolla pyritään palauttaman ja ylläpitämään niiden luonto- ja maisema-arvoja. Laidunnus lisää kasvillisuuden, linnuston ja hyönteisten monipuolisuutta. Samalla estetään maiseman umpeen kasvaminen. Vanhojen laidunhakojen hoidolla on myös maisemallista merkitystä, sillä ne näkyvät hyvin avoimessa viljelymaisemassa.

Toroskoiden tapauksessa on nähtävissä, että perinnemaiseman vaaliminen on antoisa harrastus ja elämäntapa, josta on iloa paitsi tekijöille itselleen myös lähiympäristölle ja koko yhteiskunnalle.

Aune Kämäräinen