Kuva 1: 1920-luvulla istutettu syreeniaidanne melkein kätkee taakseen Iso-Rasin päärakennuksen. 
Kuva: Antti Jääskeläinen

Esihistoriallinen maisema

Maisemakehitys

Kuralan Kylämäki sijaitsee Aurajokilaaksossa, Aurajoen ja Jaaninojan yhtymäkohdan vieressä, noin neljä kilometriä Turun keskustasta koilliseen. Aurajoki-Jaaninoja – alueen esihistoriaa on kartoitettu hyvin.

Nykyinen Kuralan Kylämäki nousi merestä pienenä luotona noin 5000 vuotta sitten. Maannousun myötä luoto yhdistyi muihin saariin kunnes pronssikaudella (1500-500 eKr.) oli muodostunut useita kilometrejä pitkä saari, jonka koillislaidalla sijaitsevalle mäennyppylälle myöhemmin syntyi Kuralan kylä. Saari oli yksi monesta pitkässä ja leveässä merenlahdessa joka yhä kapenevana ulottui Kuralan kohdalta vielä viisi kilometriä sisämaahan päin. Rautakauden alussa merenlahden pohjukka oli jo siirtynyt nykyisen Turun keskustan paikkeille ja Kuralan Kylämäki sijaitsi mantereella. Ilmasto oli kivikaudella lopulla nykyistä lämpimämpi, varhaisessa vaiheessa kostea ja kivikauden loppupuolelta kautta pronssikauden kuivempi. Jalavia, tammia, lehmuksia ja pähkinäpensaita saattoi suotuisilla paikoilla kasvaa varsinaisina jalopuulehtoina. Kuusi saapui maahamme idästä samoihin aikoihin kun Kurala luotona nousi merestä, ja eteni nopeasti työntäen rautakauden alussa viilenevässä ilmastossa jalopuut tieltään Turunkin seudulla jättäen vain yksittäisiä esiintymiä.

Asutus

Ilmasto oli kivi- ja pronssikaudella asuttamisen kannalta suotuisa, mutta saaristo-olosuhteista johtuen laajempaa asutusta ei vielä syntynyt. Aurajoen-Jaaninojan alueella ensimmäiset viitteet kiinteästä asutuksesta ovat Kuralan naapurikylästä Halisista kivikauden lopulta. Pronssikauden kuluessa Aurajokilaakson asutus lisääntyi jonkin verran, mutta pääosin saaria ilmeisesti käytettiin tilapäisesti, metsästyksen ja kalastuksen tukikohtina.

Kartta 1: Turun seutu pronssikaudella. Eeva Rantamo ja Esa Saari 1993.

Kartta 2: Turun seutu rautakauden alussa. Eeva Rantamo ja Esa Saari 1993.

Rautakauden alussa asutus Aurajoen pohjoispuolella Halisissa ja Ravattulassa näyttää loppuneen, eikä eteläpuolelta, jossa Kuralan Kylämäki sijaitsee, ole edelleenkään asutuksesta viitteitä. Kansainvaellusaikana Aurajokilaakson arkeologiset löydöt ovat niukkoja ja tyypillisesti asehautoja, joita on löytynyt mm. Kuralan naapuristosta Halisista, Ravattulasta ja viereisestä Ristimäestä. Naisten hautoja ei ole löytynyt ja arkeologi Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander kuvaakin Aura-jokilaaksoa tänä aikana ”yrmeiden sotureiden maaksi, jossa ei maata viljellä, karjaa kasvateta tai naisia koristella”. Elettiin ilmeisesti rauhattomia aikoja.

Kylämäen kiinteä asutus syntyi viimeistään merovinki- ja viikinkiajalla (550/600 -1050 jKr.) ja mäki on siitä saakka ollut asuttu. Museoviraston vuonna 1974 suorittamissa koekaivauksissa löytöjä oli runsaasti ja kaksi kalmistoaluetta, itärinteellä suurempi joka on ollut käytössä 600–700-luvuilla jonka lähistöllä sijaitse kumpu, joka niin ikään saattaa olla hautaraunio. Kylämäen huipulta löytyi pienempi 1000-luvulle sijoittuva kalmisto. Mäen etelärinteestä löytyi runsaasti rautakuonaa ja valinmuotin osa, jotka viittaavat raudansulatuspaikkaan ja pajaan. Vanhemman kalmiston ja Jaaninojan välinen tasainen alue on tulkittu mahdolliseksi satamarakennelmaksi. Halistenkoski ei vielä ollut syntynyt 700-luvulla ja Kuralaan voitiin purjehtia Aurajokea myöden. Jaaninojaa pitkin päästiin ainakin pienemmillä kalastusveneillä merelle Turun linnaa vastapäätä sijaitsevan Korppolaismäen kohdalla. Kurala on esineistönkin perusteella nähtävästi ollut rikas kauppapaikka merovinki- ja viikinkiajalla. Maannousun myötä kauppapaikka siirtyi 1100-luvulla Koroisiin ja sieltä sittemmin Turkuun.

Vesireittien lisäksi Kuralaan päästiin ilmeisesti myös Hämeen härkätietä myöden. Tutkimusten valossa Härkätie olisi saattanut syntyä jo nuoremmalla rautakaudella, viimeistään viikinkiajalla. Vanajan Häme oli rautakaudella tärkeä vientituotteiden, kuten turkisten, tuottaja. Kauppatavarat välitettiin edelleen Aurajokilaakson kautta.

Muinainen viljely

Suomen vanhin viljelykasvilöytö on joukko ohran jyviä Maarian Niuskalasta, vain parin kilometrin päässä Kuralasta. Ne ovat Kiukaisten kulttuurin ajoilta ja ajoitettu noin 3260 – 3620 vuotta vanhoiksi. Viimeisiltä vuosisadoilta ennen ajanlaskumme alkua on löydetty ohran lisäksi myös rukiin, emmervehnän ja pölkkyvehnän jyviä, pääosin Lounais-Suomesta. Jalopuulehtojen häviämiseen pronssikauden loppupuolella ja rautakauden alkupuolella on siis saattanut vaikuttaa paitsi ilmaston viileneminen myös kaskiviljely. Pronssikauden loppupuolelle, aikaan 800–600 eKr. sattui erityisen kylmä ilmajakso. Siitä huolimatta siitepölylöydöt osoittavat viljelyn päässeen vakiintumaan Lounais-Suomessa ja lisäksi myös eteläisessä Hämeessä ja ovat näillä alueilla jatkuneet historialliseen aikaan asti.

Kiinteän asutuksen leviämiseen liittyy Lounais-Suomessa myös peltoviljelyn alku. Pellot ovat yleensä sijainneet keveillä, helposti muokattavilla hiesu- ja hiekkamailla. Kylämäessä tällaisia on suurissa kalliopainanteissa mäen rinteillä. Tyypillisintä näistä on jo vuoden 1984 luonnontieteellisistä tutkimuksista saakka kutsuttu Muinaispelloksi. Varmuutta asiaan saatetaan saada jo kesällä 2012, jos suunnitellut kaivaukset toteutuvat. Voimme kuitenkin olettaa, että Kuralan kylän rautakaudella synnyttänyt väestö harjoitti pääelinkeinonaan peltoviljelyä ja karjanhoitoa.

Kuralan kylä keskiajalta 1950-luvulle

Kylämäen maisema laitumineen, peltoineen ja kylätontteineen muodostui jo viimeistään keski-ajalla pitkälti sellaiseksi kuin se nykypäivänä nähdään.

Kuralasta on säilynyt huomattavan paljon keskiaikaisia tietoja, joista ensimmäinen on vuodelta 1378, jolloin Kuralan Botolphus ja Johannes olivat lautamiehinä Kaarinan pitäjänkäräjillä. Tämä viittaa siihen, että kylässä tuolloin oli ainakin kaksi taloa. Seuraavalla vuosisadalla kylässä oli jo neljä taloa, sillä eräs Kuralan isännistä myi talonsa 1416 kolmen muun isännän ollessa todistajina. Kurala menetti kuitenkin 1400-luvun kuluessa talonpoikaisen luonteensa ja kirkosta tuli suurin maanomistaja. Seuraavalla vuosisadalla kirkon omaisuus peruutettiin uskonpuhdistuksen myötä kruunulle. Asuttujen talojen määrä vaihteli vuosisatojen kuluessa sodista, katovuosista ja muista tekijöistä riippuen.

Talot

Turun museokeskuksen rakennustutkija Johanna Viitaharju kirjoittaa vuonna 1998: ”… ainakin 1600-luvulta alkaen tunnetaan Kuralan kolme päätaloa: Kohmo eli Kurala, Rasi jonka nimi lienee lyhennelmä tilaa 1600-luvun puolivälissä viljelleen Erasmus Antinpojan nimestä, sekä Huhko eli Huhkola tai Huhkolahti. Talonpoikaistalojen jakaminen sekä ostaminen perinnöksi mahdollistuivat 1700-luvulla, jolloin Kuralankin talot jaettiin ensin kukin kahtia ja ostettiin sitten talonpoikien viljelemistä kruununtiloista talonpoikien omistukseen. Kukin talo jaettiin veljesten kesken: Rasi 1739, Huhko 1749 ja Kohmo 1755. Kolmen sijasta kylässä oli nyt siis kuusi taloa ja tältä ajalta periytyvät niiden nykyiset Iso- ja Vähä -alkuiset nimet. Kylän taloluku pieneni viiteen vuonna 1841, kun Vähä-Huhko liitettiin Iso-Rasiin. Iso-Huhkokin sulautui Iso-Rasiin vuonna 1912 …”

Tänä vuonna Kurala siis täyttää sata vuotta neljätaloisena kylänä. Johanna Viitaharju jatkaa: ”Siitä miltä talot näyttivät ennen 1900-lukua ei ole tarkkaa käsitystä. Lohduttoman kuvan antaa Rasissa 1710-luvulla tehty tarkastus, joissa todettiin tuvassa olleen vuotava tuohikatto, kelvoton lattia, rikkinäinen uuni, liesi ja savupiippu, ovi ja kolme pientä lasi-ikkunaa Tämä on kuitenkin selitettävissä isovihan aiheuttamilla tuhoilla. Voidaan uskoa, että viimeistään 1800-luvulla rakennukset vastasivat voimassa olleen lain vaatimuksia, eli niihin kuuluivat asuntona tupa, eteinen ja kamari, ehkä vierastupakin ja ulkorakennuksina tämän ns. miespihan puolella kellari, ruoka-aitta, työkaluvaja, käymälä sekä porttivaja. Karjapihan puolelta piti löytyä talli, navetta, lampola ja sikala kukin rehusuojineen. Rakennukset sijoitettiin pihan ympärille umpikartanoksi; ne sulkivat keskelleen turvallisen umpipihan, jonka ulkopuolelle laki määräsi jätettäviksi palovaarallisimmat rakennukset eli saunat ja riihet. Samoin sijoitettiin usein vilja-aitat, jossa piili talon varallisuus. Pihapiiri oli sananmukaisesti pihan piiri, rakennusten umpikehä.”

Tällainen umpipiha oli Vähä-Kohmolla vielä vuonna 1928, ennen uuden navetan rakentamista. Kylän vanhimmat säilyneet rakennusosat sijaitsevat myös Vähä-Kohmon pihapiirissä. Vähä-Kohmon luhtiaitta on tiettävästi mäen vanhin jäljellä oleva rakennus, sen valoaukkoon on leikattu vuosiluku 1781. Päärakennuskin saattaa olla osin 1700-luvulla pystytetty.

Maatalouden kehitys heijastuu myös rakennuskantaan. Niin kauan kuin maatalousvälineistö oli pienikokoista ja hevosen vetämää, riittivät pienet matalat vajat eri tarkoituksiin, esimerkkinä vielä tänä päivänä on Vähä-Kohmon liiteririvistö. Se sijaitsee selikkäin Iso-Kohmon tallirakennuksen kanssa; välissä on vain n. 70 cm levyinen sola, joka ehkä on jätetty sammutuksen helpottamiseksi tulipalon sattuessa. Tehokkaampien ja suurempien maatalouskoneiden kehittymisen myötä kuvaan tuli vetopeliksi traktori, jolloin matalat ja pitkät ulkorakennusrivistöt korvattiin vähitellen suuremmilla ja korkeammilla yhtenäisillä rakennuksilla.

Maankäyttö ja maatalous

Pellot olivat keskiajalla paloiteltu jakolohkoihin, ja jokaisessa lohkossa oli kullakin talolla omat sarkansa, niin että jokaisella oli tasapuolisesti kaikenlaista maata. Kuralasta on säilynyt yhden lohkon, pohjoisen pellon, omistajien järjestys vuodelta 1477, josta selviää sarkojen järjestys ja tilojen suhteellinen koko.

”Provastin sarka on ensimmäisenä pohjoisessa pellossa ja sen saran omistaa Turun pormestari Lauri Pietarinpoika, se on 3 tankoa ja 4 kyynärää. Sitä lähinnä on Valdemar Djeknin sarka, sen omistaa Pyhän Neitsyen alttari ja se on neljä tankoa. Seuraava on Köllerin sarka, sekin kuuluu Pyhän Neitsyen alttarille ja se on kyynärää vaille 4 tankoa. Seuraava on Cecilian sarka, joka on 7½ tankoa. Sitä seuraava on Jussi Ollinpojan sarka, joka on 7½ tankoa ja ½ kyynärää. Siihen kuului myös 11 kyynärää ja 1 kortteli mestari Conradin sarkaa. Yhteensä korttelia vaille 9½ tankoa.”

Keskiajalla Kuralan viljelyala oli Kaarinan pitäjän toiseksi suurin; ainoastaan kuuden talon naapurikylässä Ravattulassa oli suurempi peltoala. Kylän peltojen on arvioitu olleen 30–47 hehtaaria 1500-luvulla, puolet vuosittain kylvettynä, puolet kesannolla. Lisäksi kylän taloilla oli ulkoniittyjä Littoistenjärven eteläpuolella ja Liedon Suurpohjassa.

Isojakoa, jossa sarkajaosta luovuttiin ja luotiin kullekin talolle yhtenäiset viljelyalat, Kuralassa oli yritetty jo 1768, mutta vasta 1781 se saattoi alkaa jakamalla pellot ja niityt. Peltomaata oli kylässä runsaat 83 tynnyrinalaa (n. 40 ha), josta n. 3 ta käytettiin hyvityksiin ja tien leventämiseen. Yhteisesti sovittiin nimittäin, että huonomman maan saaja sai hyvitystä. Vähä-Kohmo, Iso-Kohmo ja Iso-Huhko saivat 14 ta kukin, muut talot 13 ta. Kaikesta päätellen isännät olivat peltojakoon tyytyväisiä, sillä maanmittari Carl Björkbomin jaosta ei valitettu. Niittyjen jako näyttää kuumentaneen kyläläisten tunteita enemmän kuin peltojako. Niityt jouduttiin jakamaan uudelleen vuonna 1783 ja vielä kolmannen kerran 1793, joskaan muutokset eivät olleet suuria. Kuralan metsät jaettiin vuonna 1784, jolloin taloille tuli 26–41 tynnyrinalaa metsää (0,66–1,3 ha), vähiten Vähä-Huhkolle ja eniten Iso-Kohmolle. Isojako sujui Kuralassa siinäkin mielessä onnistuneesti, että mikään talo ei joutunut siirtymään peltojensa mukana, vaan kylä säilyi tiiviinä ryhmäkylänä mäkensä laella. Kuten muuallakin, isojakoa jatkettiin vielä 1800-luvun puolella, kun Kuralan pienialaiset sotilaspellot ja uudisraivaukset jaettiin vuonna 1842.

Kartta 3: Ote Kuralan isojaon peltojaosta 1781, jonka kartassa on vielä sarkajako. Huomaa kolme tuulimyllyä mäen laella.

Kuralan pellot ja peltoalat ovat säilyneet lähes muuttumattomina ainakin 1500-luvulta näihin päiviin. Muutoksia on tapahtunut lähinnä peltolohkojen koossa ja ojituksessa. Isojako muutti pienet sarat suuriksi talokohtaisiksi lohkoiksi. Isot maatalouskoneet ja traktorien käyttöönotto muuttivat myös peltolohkoja. Kylän ensimmäinen traktori, piikkipyöräinen John Deere hankittiin Iso-Rasin tilalle vuonna 1935. Vanhoista valokuvista päätellen ainakin Iso-Rasin pellot olivat salaojitettuja jo tällöin. Iso-Kohmon peltojen salaojitus aloitettiin 1935, mutta Vähä-Rasin ja Vä-hä-Kohmon pellot olivat avo-ojitettuja ainakin vielä 1950-luvun puolessa välissä. Kuralan kylän alueella on tänä päivänä vai yksi avo-ojitettu pelto, entinen Iso-Kohmon pelto Kaarinan rajalla.

Kymmenysluetteloiden perusteella tiedetään, että pääosa Kuralan pelloista oli rukiilla 1500-luvulla, sillä ruis oli jo tällöin korvannut ohran tärkeimpänä leipäviljana Varsinais-Suomessa. Ohraa viljeltiin edelleen, sekä leipäviljaksi että mallastettavaksi kruunulle, joka tarvitsi suuria määriä olutta kruununkartanoissa, linnoissa, sotaväen muonituksessa ja virkamiesten kestityksessä. Kauraa viljeltiin ensisijaisesti kruunun hevosille, lisäksi jonkin verran vehnää.

Aikaisemmin oli tapana kesannoida puolet alasta vuosittain maan tuottavuuden säilyttämiseksi. Kun karjanpito ja sen myötä lannansaanti lisääntyi, kesannointiväli harveni. Vielä 1950-luvulla ainakin Iso-Kohmon kesannoilla kasvatettiin hernettä ja virnaa maanparannukseksi ja karjalle valkuaisrehuksi. Iso-Kohmossa oli 1940-luvulla käytössä kaksi viljelykiertoa:
Varhemmasta karjanpidosta Kuralassa ei ole tarkempia tietoja. Tiedetään kuitenkin, että vetojuhtina käytettiin 1500-luvulla härkiä, mutta muutamia hevosiakin kylässä oli. Nautakarjan maidontuotto oli tähän aikaan yleensä kehnonlainen, karja kulki vapaana laidunkaudella ja etsi ravintonsa mistä saattoi. On kuitenkin ajateltavissa, että kaupungin läheisyys ja maitotuotteiden myyntimahdollisuudet olisivat innostaneet keskimääräistä parempaan huolenpitoon karjasta. Vapaana kulkevasta karjasta johtuen pellot olivat aidattuja, eivät laitumet, kuten nykyisin. Tällainen oli tilanne vielä v. 1899 kun I.K. Inha valokuvasi Kylämäen.

Monesta eri syystä johtuen maatalouden tuotantosuunta Suomessa muuttui 1800-luvun loppu-puolella viljanviljelystä karjavaltaiseksi. Tähän vaikuttivat halvan ulkomaisen viljan tuonti, täydellinen katovuosi 1867 ja voin viennin valtava kasvu.

Viljan tuontitulli poistettiin v. 1864 vapaamielisen talouspolitiikan seurauksena. Ajatuksena oli, että vapaa kilpailu ohjaa kunkin maan tuottamaan juuri sille parhaiten soveltuvia tuotteita.
Vuoden 1867 toukokuussa ajettiin jäätä pitkin Merenkurkun ylitse ja jäät lähtivät Päijänteestä kesäkuun puolivälissä. Heinäkuu oli erittäin lämmin ja poutainen mutta syyshallat iskivät jo syyskuun alussa. Sato jäi alle puoleen normaalista ja viljavarastoja ei ollut, koska edeltäneet vuodet olivat olleet huonoja. Halpa ulkomainen vilja ei enää ollutkaan halpaa, koska kato oli yleinen muuallakin Euroopassa ja lisäksi viljalaivat juuttuivat Pohjanlahden jäihin jo loppusyksyllä. Nälänhätä ja useana vuotena liikkeellä olleet kulkutaudit johtivat valtavaan kuolleisuuteen. Kuolleiden kokonaismäärä 138.000 eli 8 % silloisesta väestöstä on Suomen kautta historian korkein.

Vuonna 1865 maassamme oli 670.000 lehmää, mutta viime vuosisadan vaihteessa lehmiä oli jo toista miljoonaa. Voin vienti lähti 1860-luvulla voimakkaaseen kasvuun.  Vuosikymmenen lopulla vuosivienti oli 4 milj. kg ja vuonna 1905 16 milj. kg.

Kaikki tämä ei tietenkään voinut olla vaikuttamatta Kuralaan vaikka tarkempia tietoja tuotantosuunnan vaihtumisajankohdasta ei ole. Valokuvista päätellen navetat olivat kohtalaisen suuria jo viime vuosisadan vaihteessa. Vuonna 1924 Iso-Rasi rakensi uuden navetan, joka mitoitettiin 53 lehmälle. Näin suurta karjaa ei muissa taloissa ollut lähimainkaan, eikä Iso-Rasinkaan navetta välttämättä koskaan täysin täyttynyt. Iso-Kohmossa oli 1950-luvulla 10–12 lypsylehmää ja navetasta päätellen Vähä-Kohmossa saman verran.

Iso-Rasin uusi navetta toimi mallina myös muiden talojen uusille tai uudistetuille navetoille. Yläkerrassa oli kanala, niin myös Iso-Kohmossa. Alakerrassa oli navetan lisäksi sikala kuten myöhemmin myös Iso-Kohmossa. Vähä-Rasilla oli erillinen iso kanala ja Vähä-Kohmolla ei näytä olleen ainakaan suurempia määriä kanoja. Lampaita taloissa oli normaalisti vain muutama, mutta sotien aikana määrä oli suurempi. Peltotyöt tehtiin Iso-Kohmossa hevosilla vielä 1950-luvun alkupuolella. Traktorin hankinnankin jälkeen talossa oli vielä pitkään kaksi hevosta.

Naudat olivat 1900-luvun alkupuolella Länsi-Suomen karjaa. Iso-Kohmo hankki ensimmäisen Ayrshire-hiehonsa tarkkailukarjakon toimesta v. 1950 paikkeilla. Iso-Rasi oli tällöin hyvin jo saattanut siirtyä Ayrshireen, koska isäntä Urho Haavisto oli hyvin uudistusmielinen.

Kurala museona

Kuralan Kylämäki avattiin yleisölle vuoden 1988 heinäkuussa kun Iso-Rasin navetta oli saatu kunnostetuksi ns. Kokeiluverstaaksi, eli kokeellisen arkeologian ja muinaistekniikan toimintaa varten. Iso-Kohmon päärakennuksen korjaukset valmistuivat kesäksi 1990 ja museon maatila-toiminnan sydän avasi ovensa. Alueella on 27 rakennusta, joista 26 ovat alkuperäisiä ja muuntaja alkuperäisessä tarkoituksessa oleva rekonstruktio.

Kuva 2: Iso-Kohmon pitkä päärakennus.  Kuva: Antti Jääskeläinen.

Mäki kaavoituksen kourissa

Kuralan Kylämäkeä ei suinkaan alun perin ollut ajateltu museoalueeksi. Turussa kuten muualla rakentaminen oli kiivasta 1960- ja -70-luvuilla, keskustassa purettiin ja rakennettiin uutta, ympäristöön syntyi kerrostaloalue toisensa jälkeen. Ei ole ihme, että houkutus oli suuri ottaa tehokkaaseen käyttöön myös neitseellinen alue Hämeen valtatien varressa, vain kolmen kilometrin päässä kaupungin ydinkeskustasta. Rakennusliike osti v. 1971 kolme maatilaa joilla ei ollut jatkajia, yhteensä n. 72 hehtaaria jonka se myi kaupungille seuraavana vuonna kaavoitusprosessin alulle saattamiseksi ja varasi samalla itselleen aluerakentajan oikeudet. Kaavoitusluonnoksen mukaan pellot ja mäenrinteet olisivat täyttyneet kerros- ja rivitaloilla joiden rakennusoikeus käsitti 1040 asuntoa. Museovirasto teki mäellä kaavan vireillepanon yhteydessä arkeologisia koekaivauksia vuosina 1973–74, jonka tuloksia se piti tieteellisesti erittäin merkittävinä. Virasto katsoi, että Kylämäki on ymmärrettävä yhtenäisenä muinaisjäännösalueena, jossa todettujen esihistoriallisten löytöpaikkojen väliin ei jää niin suurta vapaata aluetta, että se voitaisiin käyttää rakentamiseen. Turun kaupungin kanta oli, että muinaisjäännösalueet olivat tarkoin rajattavissa ja pienialaisia, eikä Museoviraston vaatimaa yhtenäistä suojelualuetta enää voitu toteuttaa. Kiista siirrettiin Valtioneuvoston päätettäväksi ja asia ratkesi Museoviraston hyväksi. Turun ja Porin lääninhallitus päätti v. 1980 suojella n. 3 ha suuruisen alueen muinaismuistolain perusteella. Kaavaehdotus oli alusta alkaen kohdannut vastarintaa paitsi museoväen myös kaupunkilaisten keskuudessa. Kansalaisjärjestöt järjestivät aiheesta useita seminaareja ja keskustelutilaisuuksia, julkaisivat kannanottoja ja lähettivät lähetystöjä poliitikoiden puheille.

Turun kaupungilla oli siis nyt omistuksessaan suuri alue, jota ei voitu ”tehokkaasti” hyödyntää. Silloinen museonjohtaja Knut Drake oli jo 1970-luvulla hahmotellut alueen käyttöä ”arkeologis-kansatieteellisenä tutkimuskeskuksena ja kaupunkilaisten virkistysalueena”. Suunnitteluun ryhdyttiin ja Kuralan kylän käyttö- ja kunnostussuunnitelma valmistui 1984. Kurala-hankkeeseen v. 1987 palkatut tutkijat olivat tuskin ehtineet aloittaa työnsä, kun seuraava uhka jo seisoi silmien edessä. Kylän metsiin oli suunnitteilla suuri asuntoalue joka etelässä olisi muuttanut maisemaa huomattavasti. Asuntoalue rakennettiin, mutta muutamasta kerrostalosta luovuttiin maisemallisista syistä.

Kesäkuussa 1988 Turun kaupunginhallitus hyväksyi Kylämäen toiminta-alueen laajentamisen. Näin Kylämäkeä ympäröivät pellot saatiin museon käyttöön. Päätös poikkesi kuitenkin kahdelta olennaiselta osalta museolautakunnan esityksestä. Läntisistä pelloista oli rajattu yli puolet Jaanintien rakentamista varten. Tässä eivät mitkään valitukset auttaneet, tie toteutui. Idässä noin kuuden hehtaarin kokoinen peltoalue Kaarinan rajalla oli niin ikään rajattu Kuralan toiminta-alueen ulkopuolelle. Syyksi osoittautui vireillä oleva pienteollisuuskaava. Turun maakuntamuseo oli syksyllä 1988 antanut kaavasta kielteisen lausunnon perustuen historiallisiin ja maisemallisiin arvoihin, sekä Kuralan Kylämäen tarpeeseen saada peltomaa maanviljelyskäyttöönsä. Erityisesti lausunnossa painotettiin lähinnä Kaarinan rajaa sijaitsevan suuremman lohkon merkitystä kylän ainoana avo-ojitettuna säilyneenä peltona. Asia eteni kuitenkin kaupunginvaltuustoon jossa asia oli listalla 10.4.1989. Ennen kokousta Kuralan työntekijät kävivät yhdessä museonjohtajan kanssa valistamassa valtuustoryhmiä sekä puhein että tiiviin tietopaketin muodossa. Valtuusto päätti, että kaavaluonnos sisällytetään Kuralan toiminta-alueeseen ja kaavoitetaan maataloustoimintaa varten. Sen jälkeen kaava-asiasta ei ole kuulunut mitään, kunnes Ympäristö- ja kaavoituslautakunta kesäkuussa 2010 otti uuden kaavaluonnoksen käsittelyyn. Tällä kertaa on kyse pientalo-alueesta. Rajapelto on yhä edelleen avo-ojitettu, maisemalliset ja historialliset syyt rakentamatta jättämiseen ovat samat kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Kuluneet vuosikymmenet ovat vain nostaneet alueen historiallista ja maisemallista arvoa.

Museon toiminta

Kuralan kunnianhimoinen toiminta-ajatus on ylläpitää ja välittää ensisijaisesti omavaraistalouden
tekemisen perinteitä esihistorialliselta ajalta 1950-luvulle.

Iso-Rasin ns. uudessa navetassa sijaitsee muinaistekniikkaan suuntautunut Kokeiluverstas, joka tarjoaa kävijälle kurkistuksen esihistoriallisen ajan ja keskiajan päivittäisiin askareisiin, joihin yleisö voi myös osallistua. Kokeellisen arkeologian menetelmiin eri hankkeiden puitteissa on tutkittu mm. muinaista keramiikantekoa, rekonstruoitu rautakautinen naisenpuku ja kivikautinen jalasreki, rakennettu nahkavene ym. Muinaisjäännösten tekotavoistahan ei ole tietoa, vaan esineen valmistustekniikka on selvitettävä kokeilemalla toisten muinaislöytöjen perusteella rekonstruoituja, ajalle tyypillisiä välineitä. Tätä tutkimusta hyödynnetään yleisötoiminnassa. Ravinnonsaannin turvaaminen on aina ollut yhteisön ensisijainen tehtävä. Metsästys- ja keräilykulttuurin ajoilta on säilynyt paljon aseita ja aseiden osia. Malleja voi Kuralassa kokeilla tai kursseilla valmistaa itse. Keräilytalous jää tässä yhteydessä valitettavan vähälle, koska luonnollisista syistä löytöjä on vain harvakseen.

Kuralan toinen toimintasuuntaus on välittää talonpoikaista elämäntyyliä 1940- ja 1950-luvuilta. Sen olennaisena osana on maatilan arkipäiväiset askareet kotitaloudesta maanviljelyyn ja karjanhoitoon. Tässä yhteydessä rakennuskannan ja kulttuurimaiseman säilyttäminen on itsestäänselvyys.

Kuva 3: Kuralan kylämäki on elävä museo, jossa pyritään tekemään maataloustyöt 1950-luvun malliin. Menossa heinänteko. Kuva: Turun museokeskus.

Kuralan maatilatoiminta keskittyy Iso-Kohmon pihapiiriin. Pääpaino on naisväen töissä, kodinhoidossa. Kodinhoidolle on ominaista pitkälti samojen toimintojen toistuminen päivästä toiseen ympäri vuoden. Vuodenaikoja ilmentävät ruokien raaka-aineet, suursiivousten, suurpyykkien ja käsitöiden ajankohdat, viikkorytmiä lauantain erityisasema leivonta-, siivous- ja saunapäivänä ja sunnuntainen lepopäivä. Kuralan aukioloaikoina Iso-Kohmon emäntä suorittaa askareitaan ja kertoo niistä yleisölle, joka tietenkin saa avustaa. Samalla säilyy ja välittyy mm. perinteinen varsinaissuomalainen ruokakulttuuri, sodanjälkeinen pula-ajan ”positiivisen nuukuuden” asenne, ja kodinhoidon malleja nuorille perheille.

Kuva 4: Emäntien ja Kuralan Kylämäen Ystävät Yhdistyksen pj. Hanna Jääskeläisen juttelutuokio Iso-Kohmon pihalla.  Kuva: Antti Jääskeläinen.

Maataloustoiminta perustuu Iso-Kohmon isännän päiväkirjoihin 1930-luvulta 1960-luvulle, vuosien 1945–55 välillä sarja on täydellinen. Valitettavasti maanviljely ei resurssien puutteesta johtuen ole koskaan saavuttanut suunniteltua tasoa. Tarkoituksena on ollut viljellä kylää ympäröiviä peltoja 1950-luvun menetelmin ja Iso-Kohmon viljelykierron mukaisesti tilalla tuolloin käytetyillä lajikkeilla. Nykyisin pellot ovat nurmella ja tuottavat rehua pääosin nykyaikaisin menetelmin Kuralan karjalle.  Nykyiset eläinmäärät vastaavat suurin piirtein Iso-Kohmon 1940–50-lukujen tilannetta. Lammasmäärä on kuitenkin suurempi mäenrinteiden hoitotarpeesta johtuen. Pääosa nautakarjasta on länsisuomalaisia, osa kyyttöjä ja ainakin jokunen lapinlehmä. Maatiaiskanoja on ollut 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Alkuun Kuralan lampaat olivat suomenlampaita, vuodesta 1990 lisäksi ahvenanmaanlampaita ja kainuunharmaksia. Vaikka kyytöllä, lapinlehmillä, ahvenanmaanlampailla ja kainuunharmaksilla ei kylässä ole perinteitä, ne ovat tärkeitä tiedonvälittämisen vuoksi.

Kuva 5: Maatiaiskarjaa, pääosin länsisuomenlehmiä, Iso-Kohmon navetan vierustan aitauksessa.  Kuva: Antti Jääskeläinen.

Kuralan maisema ja kasvillisuus tänään

Laitumet

Kylämäen rinteitä on laidunnettu niin kauan kun karjaa on ollut. Perinteinen laidunnus loppui kuitenkin noin 1960–70-lukujen vaihteessa, kun kylän taloilla ei ollut jatkajia, syntyi siis noin parinkymmenen vuoden tauko ennen kuin laidunnus taas alkoi 1980-luvun lopussa. Tänä aikana mäenrinteet ehtivät kasvaa pahasti umpeen. Museon toimesta aloitettiin varovainen raivaus 1987, joka jatkui usean vuoden ajan. Laidunnus aloitettiin jo vuonna 1988 etelärinteellä, kun tunnettu lampuri Greta Stenberg lainasi Kuralalle muutaman uuhen karitsoineen. Kokemuksemme on, että pahasti vesakoituneille alueille kannattaa laittaa lampaita heti alkuun vuodeksi tai pariksi. Tämän jälkeen karsinnassa on huomattavasti helpompi päättää, mitä poistetaan ja mitä jätetään. Laidunnus on jatkunut tämän jälkeen yhtäjaksoisesti; etelä- ja pohjoisrinteillä lampailla, mäen laella vasikoilla ja lampailla ja koillisessa aikaisemmin lehmillä, nykyisin lampailla. Laidunnusta täydennetään mahdollisuuksien mukaan risusavotalla keväisin ja laidunkauden kuluessa jälkiniitolla tarvittaessa. Nokkoset ovat suuri riesa osalla etelärinnettä ja pohjoisrinteen yläosassa. Etelärinteellä tilanne johtuu todennäköisesti siellä aikaisemmin sijainneista Iso-Rasin työväen asuntojen entisistä puutarhoista, pohjoislaitumella Vähä-Kohmon navetan aiemmin pohjustamattomasta lantalasta ja navetan pohjoispäädyssä sijainneesta tunkiosta.

Kuva 6: Kylämäen laidunnettua etelärinnettä.  Kuva: Turun museokeskus.

Kylämäen rinteet ja Jaaninojan töyräät (yht. n. 5,5 ha) ovat olleet perinnebiotooppitukien piirissä 1990-luvun lopulta lähtien ja Aurajokeen rajoittuvat peltokaistaleet (yht. n. 2,5, ha) suojavyöhykkeinä 2000-luvun alkupuolelta saakka. Jaaninojan töyräitä laidunnetaan myös ja suojavyöhykkeet niitetään kerran kesässä rehuksi. Suojavyöhykkeitä ei tietenkään lannoiteta eikä uusintakylvetä, jolloin vanha kylvönurmi hitaasti muuttuu yhä luonnonheinävaltaisemmaksi.

Pohjoisessa ja idässä laitumet ovat hakamaa/metsälaiduntyyppiä ja puusto lehti-/havupuu sekaista. Eteläisellä mäen laella on lehtipuuhakamaata, rinteillä kasvillisuus muuttuu pellolle päin kuivasta kedosta tuoreeseen niittyyn.

Kuva 7: Kainuunharmaslampaat maisemanhoitotöissä hakamaalla mäen laella.  Kuva: Antti Jääskeläinen.

Luonnonkasvillisuus

Kuralan Kylämäki on Suomessa mm. siinä mielessä ainutlaatuinen museo, että perustamisvaiheessa ennen toimenpiteisiin ryhtymistä alueella tehtiin laaja luonnontieteellinen inventointi vuosina 1984–86. Putkilokasvien, sammalien ja jäkälien lisäksi se kattaa linnut, nisäkkäät, maaselkärangattomat ja perhoset. Kasvi-inventointi uusittiin vuosina 1989 ja 1994, jonka jälkeen ei enää ole ollut resursseja viisivuotisseurantaan. Onneksi kuitenkin ensimmäisen inventoinnin tehnyt Marjaana Alanen palasi yhdessä Lasse Iso-Iivarin kanssa mielenkiinnosta mäen kasvistoa tutkimaan vuosina 2007–09. Näin ollen Kuralan kasvillisuudesta on suhteellisen tuoretta tutkittua tietoa. Alla rajoitutaan muutamiin perinnebiotooppien kannalta mielenkiintoisiin havaintoihin.

Vuonna 1984 löytyi useita rautakautisen asutuksen seuralaislajeja, kuten mäen historian perus-teella saattaa odottaakin. Tällaisia ovat esimerkiksi pölkkyruoho, sikoangervo, aholeinikki, karvanuokkukohokki ja nurmilaukka. Viimeksi mainittua ei havaittu vv. 2007–09, mutta etsintä jatkuu. Ukontulikukka oli uusi ”rautakautinen” tulokas mäellä. Sitä tiedetään kuitenkin kylvetyn Iso-Rasin edustalle luonnonkantaisesta siemenestä vuonna 1999.

Tyypillisiä muitakin perinnebiotooppilajeja oli suhteellisen runsaasti ja on edelleen:
peltokiertoa ja idänukonputkea ei löytynyt uusimmassa kartoituksessa. Hävinneitä runsaammin oli kuitenkin uusia löytöjä, kuten harmaapoimulehti, ukonpalko, valkomaksaruoho, kevättädyke, ketopiippo ja pikkulitteänurmikka.

Pihapiirit

Mäki oli vielä viime vuosisadan alkupuolella hyvin paljas, kuten ajan tapa oli. Tänä päivänä sitä usein luonnehditaan vehmaaksi. Muutos näyttää alkaneen joskus 1920–30-luvuilla, jolloin Iso-Rasin isäntä Urho Haavisto teetti puutarhasuunnitelman pihapiiriään varten 1920-luvulla ja Vähä-Kohmon isäntä Alfred Ruskomaa istutti pihalleen ja pohjoisrinteeseen hopeakuusia, harmaa-pihtoja ja sembramäntyjä 1930-luvulla. Iso-Rasin puutarhasuunnitelma sisälsi lehmuskujan, joka vieläkin on pääosin hyvässä kunnossa, joskin muutamat lehmukset jouduttiin korvaamaan uusilla 1990-luvulla. Vanhat puut kuolivat, kun juuret katkaistiin kaivaustöissä kaupungin vesijohdon asentamiseksi taloon. Pihapiiriä länteen ja etelään rajaava syreeniaidanne istutettiin suunnitelman mukaisesti, kuten myös omena-, kirsikka- ja luumupuita sekä marjapensaita. Viimeksi mainittuja suunnitelman mukaan piti olla yli 150 kpl, mutta näyttää siltä, että istutettu määrä olisi ollut huomattavasti pienempi. Tämä onkin luonnollista, kun ottaa huomioon, että jo talon iso karja vaati huomattavasti työvoimaa.

Vähä-Rasiin päin puutarhasuunnitelmassa oli kuusiaita. Se saattaa olla edelläkävijä mäen ehkä tunnusomaisimmalle piirteelle, taloja tosistaan rajaaville kuusiaidoille. Pääosin ne lienee istutettu 1930-luvulla. Vähä-Kohmon ja Iso-Kohmon välinen kuusiaita on hyvässä kunnossa, kuten myös Vähä-Kohmoa pohjoiseen suojaava kuusiaita. Vähä-Rasia Iso-Kohmosta sekä Iso-Rasista rajaavista kuusiaidoista on vain rippeitä jäljellä, suurin osa on jouduttu poistamaan museon aikana lahoina ja myrskyn kaatamina. Tottunut maisemanlukija hahmottaa kuitenkin helposti jäljellä olevista puista entisen kuusiaidan. Vähä- ja Iso-Rasin välinen kuusiaita korvattiin 2000-luvun alussa syreeniaidanteella, jatkeena Iso-Rasia muihin suuntiin rajaavalle syreeniaidalle.

Kuralassa on 23 vanhaa, alkuperäistä omenapuuta, joista osa talvisotaa edeltävältä ajalta. Edustettuina ovat 14 lajiketta, esim. Snygg, Suislepp, Sokerimiron, Rupert, kaksi eri Åkerö-lajiketta ja useita kaneliomenalajikkeita. Omenapuita on kaikilla pihoilla, mutta kylässä on vain yksi päärynäpuu, Vähä-Rasin pihalla. Sen on toistaiseksi tunnistamaton, mutta DNA-näyte on otettu, koska puu kiinnostaa MTT:n Yltöisten tutkimusasemaa.

Kuralassa on säilynyt suuri määrä perennoja ”vanhoilta ajoilta”. Vuoden 1984 kasvillisuuskartoituksessa todettiin 32 lajia. Nämä ”omat perennat” ovat Kuralan biologisen kulttuuriperinnön säilyttämisen ensisijainen kohde. Vuosina 1991–93 kerättiin 64 varsinaissuomalaista perennakantaa, joiden tiedettiin oleva vähintään 50 vuotta vanhoja. Vuonna 1997 projektin ”Tiikerililjasta saippuakukkaan” myötä saatiin hankituksi 86 kasvikantaa lisää, jotka edustivat 62 lajia. Nykyisin kokoelmassa on noin 105 lajia. Vuonna 2000 perennoille perustettiin oma näytemaa Vähä-Rasin, nykyisen kahvilan, pihalle. Näin saatiin yleisön nähtäväksi suuri osa perennoista nimettyinä, kun perinteisiin kukkapenkkeihin talon seinustoilla ei haluttu nimikylttejä.

Kuva 8: Vähä-Rasin, nykyisen kahvilan, pihalla sijaitsee noin 105 perennalajin näytemaa. Kuva: Antti Jääskeläinen.

Usein perennojen iästä ei ole tietoa, mutta esim. Vähä-Kohmon edustalla on kaksi töyhtöangervoa, jotka näkyvät 1920-luvun alussa otetussa valokuvassa, eivätkä siinäkään vaikuta nuorilta. Valokuvien perusteella voidaan päätellä, että suuri osa alkuperäisistä perennoista on ainakin 1950-luvulta.

Suomen puutarhataiteen seuran Turun osasto halusi ruusun vuoden 2002 kunniaksi perustaa Kuralaan ruusutarhan. Hankkeeseen suhtauduttiin museossa ensin empivästi. Yksittäisiä ruusuja oli toki pihoilla ennestäänkin, mm. juhannusruusuja, punalehtiruusuja ja Pohjolan Kuningatar. Rosario tuntui kuitenkin Kuralan ympäristössä vieraalta. Kompromissina syntyi pienimuotoinen ruusukokoelma koostuen varsinaissuomalaisista juhannusruusukannoista sekä historiallisista juhannusruusuhybrideistä. Se on museossa eräänlaisena näyttelynä samalla tavalla kuin perennojen näytemaakin.

Annmaj Rönning