Olinhan käynyt Harjun tilalla aiemminkin muutaman kerran, mutta käydessäni viime kesänä siellä tutkija Antti Hovin kanssa uudestaan, pääsi minulta spontaanisesti lausahdus, että tässähän tämä ensi vuoden perinnemaisema on jos missään! Valitseehan Maatiainen ry vuosittain vuoden maatiaiseläimen ja maatiaiskasvin lisäksi myös perinnemaiseman saamiensa ehdotusten perusteella. Kun muistaa minkälainen villiytynyt - kuusettunut ja muutenkin pusikoitunut paikka oli silloin, kun tilan nykyiset omistajat Mattlarit ottivat sen haltuunsa 1980-luvun alussa ja alkoivat kunnostaa sitä, näyttää nykyään siltä, että alue tulee vuosi vuodelta aina vain hienommaksi. Perinnemaiseman valinnasta oli lyhyt maininta hienon kuvan kera jo Maatiaisen edellisessä numerossa (Anon. 2013, Maatiainen1/2013). Lisäksi on Maatiaisen perinnemaisematyöryhmä lähettänyt tiedotusvälineille laatimansa tiedotteen asiasta (Saario 2013).

Peurankello (Campanula glomerata) on kauneimpia niittykasvejamme. Sitä tapaa useimmiten Etelä-Suomen itäosissa, etenkin järvialueella, ja se hyötyy selvästi ihmisen toiminnasta.

Harjun tilalla tiedetään asutun jo 1600-luvulta lähtien, ehkä jo aiemminkin. Alueelta on löydetty monia vanhoja muinaistulokaskasveja, kuten peurankelloa, ketoneilikkaa, nurmilaukkaa, ruusuruohoa ja monia muita. Päärakennuksen läheinen keto onkin upea alkukesällä, kun ketokukkien kukinta on parhaimmillaan. Kasvillisuuden rikkaudesta on osoituksena, että tilan 37 hehtaarin alueelta on löydetty peräti 304 erilaista putkilokasvia ja 126 sammallajia. Ekologiaa Jyväskylän yliopistossa opiskeleva tarkkasilmäinen Jukka Mattlar on tehnyt tämän inventoinnin ja hän kertoo löytävänsä joka kesä yhä uusia kasvilajeja. Nurmilaukan esiintyminen on merkki siitä, että alueella on mahdollisesti asuttu jo rautakaudella. Tästä kasviharvinaisuudesta on tämän kirjoituksen lopussa Tapio Mattlarin tarkempi selonteko.

Nurmilaukan lisäksi alueella kasvaa peräti neljä noidanlukkolajia, keto-, aho-, saunio- ja suikeanoidanlukot. Niistä keto- ja ahonoidanlukkoja tapaa luonnossa toisinaan, mutta pari jälkimmäistä ovat jo suurluokan harvinaisuuksia. Itse olen löytänyt saunionoidanlukkoa noin 8 kilometriä pohjoisempaa Tammiharjulta eräästä vanhasta hiekkakuopasta. Kun mainitsin löydöstäni kasvitieteilijä Arto Kurtolle, poikkesi hän melko pian sen jälkeen paikalla löytämättä kuitenkaan tätä kasviharvinaisuutta. Olin onneksi ottanut kuvat tästä alle 10 cm:n korkuisesta kääpiöstä.

Harjun tila Hartolassa on sitä vanhaa suomalaista maalaismaisemaa, jota meillä ei ole enää kovin paljon jäljellä. Mattlareilla ovat sitä hoitamassa ne parhaat maisemanhoitajat, lampaat, joita vain harvoin tapaa nykypäivän maisemassa. Mattlareitten tilalla on 31 hehtaaria perinneympäristöjä – ketoja, metsälaitumia ja niittyjä. Tästä on kiittäminen Euroopan unionia, jonka myöntämän perinnemaisematuen avulla alueita hoidetaan. Tähän perinnetilaan voi parhaiten tutustua osallistumalla tilalla järjestettäville retkille. Toivottavasti saamme kesän aikaan retkeläisiltä tuoreita vaikutelmia ja kuulumisia itse paikan päältä.

Pentti Alanko

Useita nurmilaukkaesiintymiä

Harjun perinnemaisematilan kasvillisuudessa on erikoinen piirre, joka on mietityttänyt kasvitutkijoita. Tilan alueelta on nimittäin löydetty peräti viisi nurmilaukkaesiintymää, joista kauimmaiset ovat useiden satojen metrien päässä toisistaan. Tutkija Antti Hovin mukaan Päijät-Hämeen perinnebiotooppien muilla nurmilaukkapaikoilla kasvusto on ollut useimmiten vain yhdelle paikalle keskittyneenä. Lisäksi nurmilaukkaa on yleisesti pidetty merkkinä rautakauden asutuksesta, mutta Harjun tilalla ei merkkejä rautakauden asutuksesta ole.

Arkeologi Kimmo Seppänen on jo vuosia kerännyt tietoja muinaistulokaskasveista ja niiden liittymisestä rautakautiseen asutukseen. Hänen mukaansa Harjun tila Hartolan Vuorenkylässä on lähes pohjoisin paikka, josta nurmilaukkaa (Allium oleraceum) on löydetty – tosin Vuorenkylän vierestä Luhangasta on toinen 2000-luvun löytöpaikka, ja muutamia esiintymiä on ollut myös Etelä-Pohjanmaalla ja 1990–2000-luvuilla on löytynyt kaksi esiintymää rannikolta Vaasan seudulta. Näin pohjoisessa kesän pituus ei ilmeisesti riitä siihen, että nurmilaukka ehtisi kehittää lisääntymiskykyisiä itusilmuja, joten oletuksena on ollut, että nurmilaukkakasvustot eivät pysty ilman ihmisen apua levittäytymään. Niinpä niitä on pidetty selkeänä merkkinä muinaisasutuksesta. Antti Hovin artikkelissa ”Arkeofyytit, muinaisjäännökset ja vanha asutus Päijät-Hämeessä” (Hirviveneestä hullukaaliin, Päijät-Hämeen tutkimusseura ry, 2010) vahvistetaan tämä käsitys. Tasan puolessa Päijät-Hämeen runsaasta sadasta löydetystä nurmilaukkaesiintymästä lähistöllä on rautakautinen ja 13 %:ssa tarkemmin ajoittamaton muinaisjäännös.

Nurmilaukkaa ei nykykäsityksen mukaan ole viljelty enää rautakauden jälkeen. Niinpä Harjun tilan nurmilaukkaesiintymät ovat herättäneet monia kysymyksiä. Onko Harjun tilan alueella ollut rautakauden asutusta, vaikka siitä ei ole todisteita? Oletettavasti ensimmäinen rakennus Harjun mäelle on tehty vuonna 1675. Onko nurmilaukkaa sittenkin viljelty Vuorenkylässä vielä 1600-luvulla? Vai ovatko lähes kaikki muinaistulokaskasvit oikeasti alkuperäisiä, kuten Suomen Ympäristökeskuksen Juha Pykälä on arvellut?

Antti Hovin käsityksen mukaan nurmilaukka on rautakaudella ollut lämpimien peltojen rikkakasvi, kuten se on yhä Keski-Euroopassa viini- ja puutarhaviljelmillä. Pelloilta se on ilmaston huononnuttua ja viljelyn muututtua paennut läheisille kedoille ja kallioille karjan laidunnuksen avustamana. Ihminen on myös sitä hyödyntänyt, kuten kaikkia kasveja siihen aikaan, ja talojen läheiset esiintymät ovatkin todennäköisesti viljelyperäisiä.
- Harjun tilan moni esiintymä voisi selittyä nurmilaukalle sopivalla viljelykiertojen/laidunnuksen/maalajien kallioisuuden ym. avulla, Antti Hovi arvelee.
- Yksi vaihtoehto on, että ennen kuin Vuorenkylän alueella oli pysyvää asutusta, siellä on voinut olla eräja kalamajoja, joiden läheisyydessä on kallion kupeessa voinut säilyä arkeofyyttejä. Nurmilaukkaa on käytetty myös kalan säilömiseen ainakin ennen kuin suolaa oli saatavilla ja sitä on lisätty kaali- ja kalaruokiin mausteeksi, Kimmo Seppänen miettii.

Kirjassa ”Maarianheinä, mesimarja ja timotei” (Otava, 1986) nurmilaukan leviämisestä kirjoitetaan: ”Viikinkien suosimana vihanneksena, eräänlaisena Pohjolan keripukkiyrttinä levisi myös nurmilaukka Saaristomeren alueelle, missä se edelleenkin kasvaa katajikkoisilla rinneniityillä ja lehtipuumetsiköissä. Myöhemmin se kulkeutui myös rannikon satamapaikkoihin ja edelleen keskiaikaisia kauppateitä pitkin Etelä- Hämeeseen asti. Siellä nurmilaukka vieläkin kasvaa harvinaisena kyläkallioiden kupeella.”

Harjun perinnemaisematilan nurmilaukkaesiintymistä ensimmäinen löytyi 2000-luvun alussa parisataa metriä päärakennuksesta etelään sijaitsevalta kedolta, joka oli ollut pitkään lammaslaitumena. Esiintymässä oli vain puolenkymmentä kasvia. Se suojattiin muutamaksi vuodeksi lampailta, mutta näytti siltä, että se alkoi taantua, joten suojaus purettiin. Toinen esiintymä löytyi pari vuotta myöhemmin pellon pientareelta noin sadan metrin päässä tästä esiintymästä. Siinäkin oli vain muutama joskin varsin kookas yksilö.

Suurimmat nurmilaukkaesiintymät löytyivät kuitenkin aivan päärakennuksen läheltä. Kun talon takapihan nurmikkoa lakattiin leikkaamasta, sen paikalle syntyi muutamassa vuodessa hieno kukkaniitty ja vuonna 2006 sieltä löydettiin noin 50 kukkivaa nurmilaukkayksilöä. Vielä suurempi nurmilaukkaesiintymä löytyi keväällä 2011, kun kallioiselta lammaslaitumelta, jossa laidunpainetta oli huomattavasti kevennetty - muutaman kymmenen metrin päässä takapihan esiintymästä - löytyi parinsadan nurmilaukkayksilön esiintymä. Viime kesänäkin löytyi yksi uusi pieni esiintymä näiden edellisten lähettyviltä.

Lisää ihmettelyn aihetta on antanut se, kun olemme tehneet kasvikartoituksia muiden Vuorenkylän talojen pihoissa, uusia nurmilaukkaesiintymiä on löytynyt vielä lisää. Ainakin neljän muun talon pihapiirissä kasvaa nurmilaukkaa. Arkeologi Kimmo Seppänen uskoo, että kasvustot ovat torppariajan asutukseen liittyviä eli pääosin 1600-luvulta. Myös Antti Hovin mukaan nurmilaukka on voinut jonkin verran levitä keskiajalla ja myöhemminkin torppien alueilla, ehkä heinäkuormien tai hevosliikenteen mukana.
- Toinen myöhäisempi leviämiskanava Suomen keskiajalla voisi olla 30-vuotisesta sodasta palaavat hakkapeliitat ja heidän eväänsä, ruis- ja vehnäjyvät paluumatkalle Saksasta. Nurmilaukan itusilmuja on nimittäin löydetty 30-vuotisen sodan ruisnäytteistä vuonna 1888 (Ludwig Wittmack, 1888). Muita rikkakasveja rukiin seassa olivat ruiskattara (eniten), aurankukka ja peltovirvilä sekä mataran, ohran, peltoleinikin ja rehuvirnan siemeniä, Antti Hovi tietää.

Tätä teoriaa tukisi se, että Vuorenkylän alueella on paljon sellaisia sukunimiä, joita pidetään sotilasniminä (mm. Feldt, Fyhr, Rolig, Slant, Ståhlhammar).
- Nurmilaukan leviämisessä olisi vielä paljon tutkimussarkaa kasvitutkijoille, Antti Hovi toteaa lopuksi.

Tapio Mattlar
Harjun perinnemaisematila