Lammas on kulkenut ihmisen seurana jo kymmenisentuhatta vuotta ja se on ensimmäisiä ihmisen kesyttämiä kotieläimiä vuohen ja koiran ohella. Tuo yhdessä kuljettu aika on muokannut lammasta kovasti. Ero villilampaan ja tämän päivän lampaan välillä on melkoinen johtuen luonnonvalinnan vaikutuksen heikkenemisestä, ihmisen jalostusvalinnoista, domestikoitumisesta ja ympäristön muuttumisesta.

Se lammaspopulaatio, joka on kehittynyt meidän kulttuurimme mukana täällä Suomessa sisältää kolme eri lammaskantaa: suomenlampaan, kainuunharmaksen ja ahvenanmaanlampaan. Näistä kolmesta rodusta ahvenanmaanlammas on se kaikista alkuperäisin. Se on sopeutunut erityisesti karuihin saaristo-olosuhteisiin. Kaksikerroksinen villa, jossa on lyhyt, pehmeä alusvilla ja pitkä suojaava peitinvilla sen päällä, ovat alkukantaisia ominaisuuksia. Ahvenanmaanlammaspässeillä sarvet ovat yleisiä, niistä noin puolella on sarvet. Myös uuhilla kasvaa sarvia, sarvellisten osuus uuhista on neljäsosan luokkaa.

Aikuinen sarvellinen suomenlammaspässi.

Sarvipäisen suomenlampaan historiaa

Suomenlammas on kolmesta maatiaisrodustamme se, jota on lähdetty aktiivisemmin jalostamaan. Ilmari Poijärven kirjassa ”Kotieläintuotanto” (WSOY 1932) kerrotaan, että ”Jalostuksessa pyritään sarvettomuuteen, joka muoto on yleisempi”. Kun vanhoja mummoja ja pappoja jututtaa, heistä moni kertookin, että kotona tai naapurissa oli sarvipäinen maatiaispässi, jota ainakin lapset pelkäsivät, koska se puski. On ymmärrettävää, että kun katraaseen syntyi sekä sarvettomia että sarvipäisiä pässejä, valittiin se, jolla ei ollut sarvia. Tänä päivänä suomenlampaan rotuyhdistys Finnsheep ry:n mukaan suomenlampaalla ei enää ole sarvia.

Sarvien häviämiseen on kaksikin syytä: eläinten kesyyntyessä luonnonvalinta ei päässyt vaikuttamaan niihin enää samalla tavalla ja toiseksi ihminen on tietoisesti valinnut nimenomaan sarvettomia pässejä jalostukseen. Luonnossa vahvin pässi pääsisi astumaan uuhet ja suurella todennäköisyydellä vahvin pässi olisi laumasta se, jolla on suurimmat sarvet.

Jaalasta löytyi vuonna 2005 lammaskatras, jossa luonnonvalinta oli ottanut päätäntävallan yli ihmisen eli lampaat olivat päässeet lisääntymään hallitsemattomasti keskenään. Jälkeläisissä alkoi tulla ensin esille mitä erikoisempia värejä ja villatyyppejä. Ja sarvipäisiä pässejä. Lampaat todettiin geenitestein suomenlampaiksi. Vaikka sarvipäisiä suomenlammaspässejä on vastoin rotumääritelmiä ollut olemassa tähän päivään asti siellä täällä, nyt löytyi kerralla kymmeniä sarvipäitä ja sarvigeenin kantajia – oikea aarreaitta!

Jaalanlinjan pässikaritsa.

Elämää sarvipäiden kanssa

Ihastuin sarvipäisiin pässeihin ikihyvikseni ja päätin säilyttää sarvipäisyyden omassa suomenlammaskatraassani, koska vastoin kaikkia vanhoja kauhutarinoita, sarvipäisten pässien kanssa toimeen tuleminen oli helppoa. Yksikään sarvipää ei ole minua puskenut tantereeseen – nupo kylläkin.

Sarvet ovat pässin kruunu ja niihin on suhtauduttava arvostaen, jos haluaa tulla pässin kanssa toimeen. Sarvet itsessään eivät tee pässistä vihaista ihmiselle, vaan ihmisen suhtautuminen sarviin tekee sen. Usein törmää ennakkoluuloon, että sarvipäinen pässi on automaattisesti vihainen ja aikoo puskea: tällöin ihminen tarttuu pässiä sarvista jo ennen kuin pässi on tehnyt elettäkään uhatakseen. Tässä tapahtuu virhe, sillä tarttumalla pässiä sarvista ihminen haastaa sen voimankoitokseen ja laukaisee siinä aggression. Sama tapahtuu kun pässiä tahallaan tai tahattomasti härnätään laittamalla käsi otsalle tai silittämällä sitä päälaelta.

Sarvipäisistä pässeistä sanotaan myös, että ne eivät kasva niin hyvin kuin sarvettomat. Tässä on totuuden siemen, sillä sarvipäiset pässit ovat alkukantaisempia kuin pitkälle jalostetut nupot veljensä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sarvipäisien pässien kasvunopeutta voisi jalostuksella parantaa samalle tasolle. Osasyyn sarvipäisten pässien huonommalle kasvulle on sanottu olevan siinä, että ne käyttävät niin paljon kasvupotentiaaliaan tappelemiseen, ja näin myös osittain onkin. Luonnonvalinnan perusteella sarvipäisen pässin pitäisi olla lauman johtaja. Sarvipäinen pässi kokee itse olevansa mahtava, ja sarvet ovat muille signaali siitä, että se on potentiaalinen johtaja, joten se saa aivan varmasti tapella koko laumaa vastaan todistaakseen olevansa sarviensa arvoinen. Omien kokemusteni mukaan laumassa, jossa on useita sarvipäitä tai vain pelkästään niitä, tappelujen määrä on huomattavasti vähäisempi.

Todelliset ongelmat sarvipäisten pässien kanssa tulevat esille sisäruokintakaudella lampoloissa, jotka on rakennettu uuhia ja nupoja pässejä ajatellen. Sarvipäiset pässit tarvitsevat ruokintapöytään isommat etuaidat kuin nupot veljensä, koska sarvet estävät niitä saamasta päätään läpi pienistä aukoista. Ne voivat myös jäädä sarvistaan kiinni sopimattomiin karsinarakenteisiin ja irtitempoessaan saada koko sarven irti, jolloin verenvuoto on massiivista. Näihin ongelmiin olisi kuitenkin varmasti kehitettävissä myös ratkaisuja, jos sarvipäiset pässit yleistyisivät lampoloissa.

Sarvilla on puolensa!

Sarvet eivät periydy kovin voimakkaasti, joten niiden osalta pelkkä sarvipäisyyden säilyttäminen vaatii työtä. Suomenlampaalla ei ole niin voimakkaita sarvia kuin ahvenanmaanlampaalla ja sarvien kasvukulma ei ole aina kovin hyvä – sarvia voi joutua lyhentämään niiden kasvaessa kiinni kalloon. Sarvipäisten suomenlammaspässien kanssa koettu vaiva on kuitenkin komeiden ja herrasmiesmäisten poikien arvoista. Ne ovat myös erittäin hyviä tiineyttäjiä – vasta sarvipäinen pässi sai lammaskatraani epävirallisen lemmikkiuuhen tiineeksi. Se oli kuusi vuotta joka kevät ja syksy pässillä, kunnes vihdoinkin 9-vuotiaana tuli tiineeksi, ensimmäisestä sarvipäisestä sulhostaan tietenkin.

Lisätietoja: http://riinanlampaat.tarinoi.fi/

Teksti ja kuvat: Riina Suominen