Maatiainen yhdistys on valinnut poron vuoden 2017 maatiaiseläimeksi. Peuroja, poron kantamuotoja on vaeltanut Suomen kamaralla ikiajoista. Viimeisimmän jääkauden jälkeen poron kantamuodosta tunturipeurasta tuli Fennoskandiaan tärkeä saaliseläin ja se auttoi asutuksen leviämisessä pohjoisille alueille. Intensiivisen metsästyksen vuoksi tunturipeurakanta harvinaistui, ja lopulta villi tunturipeura hävisi Suomesta kokonaan 1800-luvulla.

Muut ihmisen maatiaiset kumppanieläimet ovat tulleet Suomeen ihmisen mukana kaukaakin. Lähes kaikki muut kotimaiset maatiaiseläimet ovat lukumäärältään pieniä populaatioita, ja perinnöllinen monimuotoisuus kaventuu. Saamelaisten, maamme alkuperäisasukkaiden kesyttämä ja perinteisesti monipuolisesti hyödyntämä poro on hyvä esimerkki elinvoimaisesta hyötyeläimestä. Poro on vanha tekijä maamme asuttamisessa auttaessaan asutuksen leviämisessä pohjoisille alueille. Sitä käytettiin alunperin kanto- ja kuljetustehtäviin sekä maidon- ja nahantuotantoon ja monenlaisiin hyötyesineisiin ja käsitöihin. Lihantuotannon merkitys korostui vasta 1800-luvulla.

Sienestämällä kroppa talvikuntoon

Poro on sopeutunut hyvin kylmään pohjoiseen. Sen karvapeite eristää lämpöä erinomaisesti peitinkarvojen onttouden ansiosta. Kylmänkestävyyttä parantaa jalkojen ja muiden kehon ääreisosien verenkierron vähentyminen lämmönhukan minimoimiseksi. Jalkojen alaosan luuydin toimii pakkasnesteen tavoin ja talviaikaan poro säästää energiaa vähentämällä pötsin bakteeritoimintaa. Keväällä ja kesällä porot syövät varpuja ja ruohovartisia kasveja. Syksyistä herkkua ovat sienet, etenkin tatit ja haperot.

Sesonkityötä porojen parissa

Poronhoitajat joutuvat kilpailemaan pohjoisista maa-alueista maankäyttöhankkeiden, kuten kaivostoiminnan, matkailun, tuulivoimarakentamisen ja turvetuotannon kanssa. Työ on jaksottunut porojen luontaisen biologian ja vuodenkierron mukaisesti. Poronhoitajat ovat sitoutuneita ympäristöön ja yhteisöönsä. Työ vaatii erämiestaitoja, ja  monet poronhoidon työvaiheet vaativat paljon työvoimaa, siksi paliskunnan poroja hoidetaankin usein yhdessä. Suuri osa ammattitaidosta opitaan perimätietona edelliseltä sukupolvelta.  Kausi alkaa vasomisella touko–kesäkuussa. Vasomisen huippu on perinteisesti ajoittunut toukokuun 18. päivään eli Erkin päivään. Syksyllä rykimäaika eli kiima-aika kokoaa porot parttioihin eli pieniin porolaumoihin, joita hirvas (urosporo) vartioi. Tämä helpottaa poroerotuksia. Kesäaikaan tehdään huoltotöitä: korjataan heinää ja lehtikerppuja ja huolletaan aitoja

1800-luvulla rajoitettiin ympärivuotinen porojen paimentaminen valtion rajojen sisälle, jolloin paimentavien saamelaisten vapaa oikeus siirtyä poroineen valtiosta toiseen pohjoisessa loppui. Samalla katkesivat perinteiset jutaamisreitit kesälaitumille. Kesälaiduntamisen loputtua ihmiset asettuivat asumaan ympärivuotisesti taloasumuksiin. Jutaamisen hiipuessa loppui myös vaadinten lypsäminen. Poronhoito ja saamelaisuus ovat antaneet pysyvän leimansa pohjoisen rakennusperinteeseen, tunturimaisemaan ja muihin elinkeinoihin, kuten käsityöläisyyteen.

Teksti ja kuvat: Mervi Honkatukia