Alkujaan koko Alppien pohjoispuolinen Eurooppa oli mehiläisen nimirodun, Apis mellifera melliferan asuttama. Jääkauden jälkeen Italian valtarotu Apis mellifera ligustica ja Balkanin alueen Apis mellifera carnica eivät pystyneet ylittämään Alppeja. Sen sijaan Iberian niemimaata asuttaneet tummat mehiläiset onnistuivat pääsemään Pyreneitten vuorten pohjoispuolelle ja vähitellen leviämään aina Siperiaan asti. Nykyisin ei enää tosin katsota Pyreneitten eteläpuolisten mehiläisten kuuluvan nimirotuun A. m. mellifera, vaan ne luokitellaan omaksi Apis mellifera iberica- roduksi. Tumman pohjolanmehiläisen levinneisyysalueesta muodostui näin valtava ja on selvä, että sen kannat kehittyivät omiin suuntiinsa ilmaston ja sato-olosuhteiden mukaan. Nykyään tällä valtavalla alueella tumma mehiläinen on laajalti korvattu muilla mehiläisillä, kuten italialaisilla, krainilaisilla ja risteyttämällä muodostetulla buckfastin mehiläisellä. Monin paikoin on sitten pyritty suojelemaan ja lisäämään tummia mehiläisiä, näin esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa, Puolassa, Sveitsissä, Ranskassa ja Irlannissa. Oman vaikeutensa tähän työhön tuo mehiläisemojen eli -kuningattarien tapa parittua ilmassa useiden kilometrien päästä tulevien kuhnurien kanssa. Niinpä uusien mehiläisten tuominen alueelle johtaa väistämättä risteytymiseen. Haluttu parittuminen voidaan saada vain joko eristetyissä parittumistarhoissa esimerkiksi saarissa tai keinosiemennyksellä.
Suomessa mehiläiset eivät ole esiintyneet luonnossa, ilmasto täällä on liian kylmä. Mehiläisten luontaisen levinneisyyden pohjoisraja kulkee Etelä-Ruotsin ja Baltian poikki. Ensimmäiset mehiläiset Suomeen tuotiin 1700- luvulla pääasiassa Ruotsista, mahdollisesti myös vähän Virosta. Tuohon aikaan kysymyksessä olivat tietysti tummat pohjolan mehiläiset, jotka sitten olivatkin pitkään valtarotuna, vaikka esimerkiksi ensimmäisiä italialaisia tuotiin maahan jo 1800- luvulla. Kun aloitin oman mehiläishoitoni 1960-luvulla Yläneellä nuorena poikana olivat mehiläiset vielä puhtaita tummia, vaikka tuolloin jo varsinkin italialaisten ja muunkin rotuisten emojen tuonti oli vilkasta. Tuonnin ohella lisäksi kotimainen italialaisten emojen kasvatus nopeutti tummien mehiläisten risteytymistä ja samalla puhtaiden pohjolan mehiläisten syrjäytymistä. Niinpä sitten vuosituhannen vaihteessa löytyi vain enää yksi Väinö Mäen ylläpitämä kanta Oulun seudulta. Tämän kannan jälkeläisiä ovat nykyiset Suomen tummat mehiläiskunnat. Kun mehiläinen on varsin herkkä sukusiitokselle, on sen kasvattamisessa Aimo Nurmisen, ainoan suomalaisen tumman mehiläisen emonkasvattajan tuotannossa jouduttu käyttämään ruotsalaisia kuhnureita mehiläisten elinvoiman säilyttämiseksi. Tämä ei varmaan ole kovin suuri vahinko, olivathan meikäläiset mehiläiset alkujaankin Ruotsista lähtöisin.
Mikä sitten johti tumman mehiläisen syrjäytymiseen? Pohjolan mehiläisissä oli varsin puolustustahtoisia mehiläisiä, mikä sai hoitajat hakemaan säyseämpiä kantoja. Risteymissä lisääntynyt elinvoima ilmenee myös usein hyvän tuotannon ohella lisääntyneenä parveilunhaluna ja voimakkaana puolustautumisena, mikä edelleen nopeutti hoitajien siirtymistä italialaisiin mehiläisiin. Lisäksi italialaisilla keltaisena rotuna on selvä väriero emon ja työläisten välillä ja kun vielä ne eivät juurikaan toisin kuin pohjolan mehiläiset juokse kakulla on emon löytyminen helpompaa. Italialainen sopii myös joihinkin sato-olosuhteisiin kuten rypsihunajan tuottamiseen varsin hyvin.
Tummilla mehiläisillä on myös omat hyvät puolensa, jotka useissa maissa saivat mehiläishoitajat huomaamaan ne säilyttämisen arvoisiksi, meillä Suomessa valitettavasti varsin myöhään. Ne talvehtivat hyvin ja tarvitsevat vähemmän talviruokaa. Säästeliäinä mehiläisinä ne sopivat hyvin olosuhteisiin, joissa kasvustot ovat pienehköt. Varsinkin kanervalla ne ovat vahvoja silloin kun kanerva antaa mettä. Aikanaan moitittu kiukkuisuus on saatu varsin helposti karsituksi pois ja nykyiset meillä hoidetut kannat ovat hyvin säyseitä. Tietenkin yksi merkittävä peruste tumman mehiläisen säilyttämiseen on sama kuin muidenkin maatiaisten kohdalla, nimittäin tuotantoeläinten ja –kasvien perinnöllisen vaihtelun väheneminen ja samalla tulevaisuuden jalostuksen tarvitseman raaka-aineen niukkeneminen.
Tumman mehiläisen hoitajia on maassamme parisen kymmentä, mehiläiskuntia ehkä pari sataa. Useimpien hoitajien tarhojen naapurustossa muutaman kilometrin säteellä on muita mehiläisiä, joten heidän tarhoissaan syntyvät emot risteytyvät säännöllisesti. Ainoalla emon kasvattajalla on paritustarha saaristossa. Takavuosina kun Suomen Mehiläishoitajain liitolla oli emonkasvatusasema, tummia emoja myös keinosiemennettiin, mutta sitä ei ole tehty enää useaan vuoteen.
Tumma pohjolan mehiläinen tarvitsee siis säilyäkseen lisää hoitajia. Lisäksi tarvitaan emonkasvattajia, joilla on käytössään halutun parittumisen mahdollistamat olosuhteet, joko saaristossa tai muuten mehiläisettömällä alueella. Tumma mehiläinen on hyvä sopeutuva mehiläinen, joka lisäksi sille sopivissa sato-olosuhteissa tuo hyvin hunajaa. Se sopii oikein hyvin maatiaisten kasvattajalle, joka perehtyy mehiläishoitoon.
Lassi Kauko |