Yhdistyksemme on valinnut vuoden maatiaiseläimeksi sarvekkaan kyytön, muistuttaakseen monimuotoisuuden vaalimisesta ja niistä arvoista ja oikeuksista joita luonnollisiin ominaisuuksiin liittyy. Suomessa viralliset karjarodut määriteltiin 1900-luvun alussa maan eri osissa selvästi toisistaan eroavien, mutta ei aivan yhdenmukaisten tyyppien pohjalta. Länteen tuli siten punainen nauta, pohjoiseen valkoinen nauta ja itään sekä maan keskiosiin punakyyttö:

"v. 1898 pidettyjen Kuopion ja Tampereen maatiaiskarjanäyttelyjen vaikutelman perusteella oltiin sitä mieltä, että Itä- ja Sisä-Suomen karja, vaikkakin se sellaisenaan ei ollut siinä mielessä yhdenmukaista kuin jalostetut rodut, erosi kuitenkin tyyppinsä puolesta Länsi-suomen ja Hämeen maatiaiskarjasta. Tämän eroavaisuuden perusteella päädyttiin siihen että vastaista jalostustyötä ajatellen on paikallaan jakaa Suomen maatiaiskarja ainakin kahteen, mutta ilmeisesti, Pohjois-Suomea ajatellen, kolmeenkin tyyppiin." (Tatu Nissinen, 1938: ISK tarkoitustaan toteuttamassa)

Tuossa Nissisen tekstissä on muuten aivan pätevä määritelmä maatiaisrodusta.

Tuolloin elettiin varsin yksioikoista ja muodollista aikaa. Kun ei karjanjalostajilla muusta ollut juurikaan tutkimustietoa eikä talonpoikaisjärkeen luotettu, niin tehokkuuden tavoittelun rinnalla keskityttiin nautojen ulkonäön runttaamiseen ruotuun sopivaksi. Kotoiset naudat olivat olleet enimmäkseen sarvekkaita. Varsinais-Suomessa, missä härkiä käytettiin juhtina, näiden sarvet olivat jopa ehdottoman tarpeelliset. Pohjolan naudoissa oli jo hyvin kauan ollut jonkun verran nupoja eli sarvettomia. Kunnianhimoisesti tavoitteeksi määrättiin nupous ja kullekin perustettavalle rodulle oma yhtenäinen värityksensä. Kun raamit olivat näin ahtaat, niin teuraspuukon välkkyessä huomattava osa karjakannan monimuotoisuudesta saateltiin lihatiinuun muutamassa vuosikymmenessä.  Samaisessa Nissisen kirjassa kerrotaan, kuinka kantakirjaan ottoperusteet nopeasti tiukkenivat:
Kuopion näyttelyssä v.1898 oli:

"89 sonnista valkeita 6, punakyytöjä 11, punaisia (ruskeita) 13, puninkirjavia 48, mustinkirjavia 2, harmaakirjavia 1, mustia 3, harmaita 1, mustakyyttöjä 1, tummanruskeita 3. 388 lehmästä valkeita 32, punakyyttöjä 32, punaisia (ruskeita) 85, puninkirjavia 216, mustinkirjavia 5, mustia 8, harmaita 5, mustakyyttöjä 3, tummanruskeita 2."

Itä-Suomen kantakirjaan hyväksytyt sonnit kolmivuotiskausittain 1900-1909:

1900-1903 sarvellisia 89.9 %
1903-1905 sarvellisia 50.5 %
1906-1908 sarvellisia 9.6 %
1909 ei hyväksytty enää yhtään sarvellista

Lehmissä sarvellisten osuus kantakirjatuista on seuraavassa. Pudotus nupoihin ei ole yhtä raju.

1904-1906 63.1 %
1907-1909 52 %
1910 48 %

Vuonna 1915 kantakirjaan ei enää hyväksytty sarvellisia lehmiäkään kuin melko erikoisella säännöllä – piti olla 2 sarvetonta jälkeläistä.

Sarvikyyttö. Kuva: Jarmo Manninen

Sarvellisia oli etenkin Keski-Suomessa ja Savossa. Karjala oli nuposeutua. Pohjois-karjalassa (sonneista 89 % nupoja), Itä-karjalassa ja Viipurin Karjalassa valtaosa oli tosin jo nupoja (tuotu Pohjois-Karjalasta). Ilmeisesti puhutaan jo kantakirjatuista tuotantorotuun tähtäävistä jalostuseläimistä eikä maatiaisista.

Sarvet ovat kuitenkin nautaeläinten luonnollinen ominaisuus, ne viilentävät kesän helteessä, eläin käyttää niitä puolustautumiseen, eräänlaisina työkaluina ja onpa niistä ollut hyötyä karjanhoitajillekin. Luonnonlaitumilla sarvet tulevat uudelleen arvoonsa petojen jälleen yleistyessä. Hoidossa sarvekas eläin vaatii kuitenkin kunnioitusta eri tavalla kuin nupo ja äärimmäiseen tehokkuuteen pyrittäessä naudan omista työkaluista on tullut este ja hidaste.
Aikoinaan meidän omassa karjassamme viimeiset kyyttömme olivat sarvekkaita, toinen oli kellertävä – voikko – toinen punainen, kippara lejosarvi. Ennen sotia muutamat kylän kyytöt olivat vielä olleet mustia ja sarvekkaita, muistelevat vanhat. Äidinäidin kyyttökarjassa sonni – meikäläisittäin härkä – kulki lauhkeana ja tyytyväisenä lehmiensä ja vasikoittensa mukana metsässä, mutta olisi ollut vaarallinen vastustaja kelle hyvänsä.

Kahdesta kotimaisiin maatiaisiin perustuvasta rodusta sarvet ovat jo kokonaan hävinneet, kyytöissä sen sijaan vielä on nahka- ja tynkäsarvisia ja onpa peräti jokunen täyssarvinenkin, ainakin Kaavin Räsästen monenkirjavasta karjasta periytyvissä eläimissä. Naapurimaiden kyyttövärityksellisissä maatiaisissa sarvia sen sijaan esiintyy enemmän, kuten mustaa ja hieman muitakin värejä. Olisi kovin toivottavaa, että monimuotoisuuden ja luonnollisuuden nimissä näitä upeita, sarvekkaita eläimiä alettaisiin suosia nykyistä enemmän. Samalla niiden muutkin ominaisuudet säilyvät elossa ja jatkuvat.

Timo Rantakaulio, Jarmo Manninen

Tämä vanha kuva taitaa esittää itäsuomenkarjan ensimmäistä kantakirjasonnia, josta Hiismäen tilan nettisivuilla kerrotaan:

"Itä-Suomen karja erotettiin omaksi rodukseen 1890-luvulla ja rotuyhdistyksen alkusanat lausuttiin Kuopion karjanäyttelyssä 1898. Yhdistyksen perustava kokous pidettiin myöhemmin samana vuonna Otavan koulutilalla Mikkelissä. Ensimmäinen kantakirjasonni oli Kiuru (kknro.1), synt 1893 ja toinen Iisakki (kknro.2). Nämä molemmat sonnit olivat sarvellisia, kuten useimmat muutkin jalostustyön alkuaikoina."