Kyyttö on vuoden 2008 maatiaiseläin

Kyyttöjä oli meillä päin vielä jonkun verran muutama vuosikymmen sitten. Seutu oli ollut meijerien hankintaverkoston ulkopuolella ja muutenkin elämä oli aika toisenlaista kuin suuren maantien varrella olevissa kylissä. Karjaa pidettiin monessa talossa vain omiksi tarpeeksi, parista kolmesta lehmästä sai sen verran maitoa kuin perhe tarvitsikin. Lisäksi ne tuottivat pelloille lantaa, mikä oli erityisen arvokasta se. Nyt sen oikein huomaa kun vain ani harvalla on karjaa ja sontaa, että kuinka hyvää se maalle tekeekään. Maito oli monesti niin rasvaista, että voita siitä tuli melko paljon. Voita lähinnä myytiinkin sekä lihaa ja joskus teuraseläimiä. Lisäksi pidettiin yleensä vielä omaa härkää, nykyisittäin sanottuna sonnia, eli toisella vuodella olevaa mullikkaa, joka pystyi huolehtimaan jälkikasvustakin, joko kotona tai naapurissa. Meidän seudullamme kyytöt olivat ennen usein olleet mustakylkisiä ja sarvekkaita, minä en sellaisia enää muista, mutta punakylkisiä ja kippurasarvisia kyllä vielä oli. Ne olivat terveitä ja vähään tyytyväisiä ja sen verran viisaita että niistä riitti juttuja kerrottavaksi ja muisteloita muisteltavaksi. Sarvillaan avasivat veräjätkin ja osasivat seistä niin hiljaa, ettei kello mitenkään helähtänyt, jos halusivat rauhassa olla. Itkivätkin jos tuli paha mieli. Hyviä olivat uimaan ja metsälaitumilla kun kävivät niin tunsivat kaikki syötävät ruohot ja sienet ja opettivat aina nuoremmilleenkin. Vasikoistaan huolehtivat hyvin tarkasti, jos vain annettiin. Elivätkin kauan 16-18-vuotiaiksi jopa kahteenkymmeneen ikävuoteen asti. Niiden vasikoita ei saanutkaan teurastaa niin kauan ne imivät, sellainen liha olisi ollut saastaista eikä sitä saanut kunnon ihminen syödä. Ei sen puoleen en minä söisi vasikanlihaa nytkään. 

Kuva © Mari Laulumaa-Hirvonen (kuvassa esiintyvät kyytöt ovat
Jouko Helanderin karjaa Kirkkonummen laitumilla)

Karjaa ruokittiin melko niukasti, talvella heinän ja kortteen ohella syötettiin, kauranolkia, pahnoja (puimakoneen murskaamia olkia) ja jauhoja annettiin lähinnä vertauskuvallisesti. Hauteen teosta oli yleisesti jo luovuttu, vaikka jauhot siinä kuulema tuottivat paremman hyödyn, mutta kun herrat ja neuvojat sen tekemisestä jostain syystä moittivat. Maito oli siis paksua ja vahvaa ja sitä saatiin nykyisittäin ajatellen hämmästyttävän vähän, mutta eipä enempään ollut tarvistakaan. ”Kaks ja puoljkii litraa ko lehmä päiväs lypsää ni se on vielj lypsylehmä”, tapasi vanh’äit sanoa. Yleensä ne taisivat antaa jopa neljä-viisikin litraa ja enimmillään ehkä kahdeksan. Mutta kuten sanottu enempää ei odotettukaan.

Monella olivat karjasuojat vanhalla mallillaan. Tavallisissa taloissa jo kauas näkyi läävän laaja ja korkea, harmaa katto; aumakatto, taitekatto tai harjakatto, mutta aina hyvin näyttävä. Sellaisen alla oli kellä hirsinen, oli täyskivinen läävä, oli kivijalkalääviä, joissa seinä ikkunoita myöten oli kivestä ja oli sellaisiakin, joissa katto oli patsaiden varassa ja sen alla rakennukset ikään kuin itsekseen. Katostilaa oli paljon. Karjan alla maapohja, jolle lanta talven mittaa kertyi paksuksi kerrokseksi. Mutta korkeita olivat läävätkin, joten kyllä sinne mahtuivat niin sonta kuin karjakin. Läävässä sonta paloi ja lämmitti rakennusta. Kuivikkeiksi pantiin pahnaa ja sammalta ja jos talossa oli työvoimaa niin hakattiinpa havujakin. Sammal imi virtsan ja hajut ja havut antoivat siinä sivussa raikkaan tuoksun. Karjakeittiöitä ei tällaisissa paikoissa ollut, vaan vesien lämmittäminen ja astioiden pesu hoidettiin yleensä saunan kodassa, jos ei erillistä vesikotaa ollut. Keväällä sitten pidettiin suuret talkoot ja sonta ajettiin pellolle tunkioihin tai levitettiin suoraan. Tällaiset läävät olivat usein läpiajettavia, jotta sonnanajo kävisi helposti. Lehmien tiukkaan talloma sonta oli tosin raskas irrotettava, vasikoiden karsinasta se irtosi vielä sontakissalla, mutta lehmien sijoilla tarvittiin jo järeätä sontahärkää.

Yhteiskunta oli sota-ajan nälkävuosien jälkeen päättänyt nostaa maatalouden jaloilleen. Nyt ei enää nähtäisi nälkää eikä kärsittäisi lihan, maidon ja läskin puutteesta, maksoi mitä maksoi. Kylään oli juuri vedetty sähkö ja laitimmaisin talo oli jopa naapurikylän puhelinlinjan ulottuvilla. Meidän kylämme kautta kulkeva tie oli muutamaa vuotta aikaisemmin parannettu ja meijerin maitoauto oli ruvennut ajamaan sitä myöten. Maidosta alkaisi nyt saada helposti rahaa. Jos sitä vain olisi ylimääräistä. Eikä siinä vielä kaikki: pitäisi kuulema laittaa uudet rakennuksetkin. Ei sitä maitoa nyt otettaisi kuin yhdentyyppisistä rakennuksista, voisivat muka vanhat rakennukset ja konstit olla siivottomia. No, karjakeittiön puuttuminen suuren maitomäärän kanssa olisi todella ollut ainakin työlästä. Otettiin velkoja ja teetettiin piirustuksia, vanhoja rakennuksia purettiin ja uusia – huiman kalliita – rakennettiin. Harmaat seinät ja aumakatot vähenivät. Tehtiin hankintasopimuksia meijerin kanssa. Siitäpä tulikin alkuun pulma. Kyytöt ja muut maatiaiset kun lypsivät tarkkaan sen verran, mitä siihen asti oli tarvittu. Maitoa jäi esimerkiksi kolmesta lehmästä vajaa viiden litran hinkillinen joka toinen päivä meijeriin laitettavaksi. Olihan se niukasti, vaikka paksua, hyvää ja rasvaista maitoa olikin. Karja oli saatava tuottamaan myytävää maitoa. Siitä alkoi kyyttöjen ja maatiaisten häviö. Sonniosuuskunta aloitti ensin ja sitten jo keinosiemennysasema tarjosi auliisti palveluksiaan. Ayrshiren punakirjava väri rupesi olemaan tavallisin, kunnes se rinnalle ilmestyi friisiläisen mustavalkoinen.

Niin perinteisiä ja mukavia kuin kyytöt olivatkin ja niin omilta kuin ne tuntuivatkin, yhä useampi niistä pikkuhiljaa luopui. Ja pilkattiinhan niitä, koska maidon määrä oli se mihin lehmän koko arvo oli siirtynyt. Ja rotu vaihtui väkisinkin, koska keinosiemennysasema lopetti kyytönsiemenen antamisen, länsisuomalainen, punainen sentään vielä jäi. Jostain ihmeen syystä kyyttöjä kuitenkin vielä vilahteli. Viimeksi niitä näkyi näkyi suurten metsien keskellä olevassa naapuripitäjän puoleisessa kylässä 1980-luvun jälkipuoliskolle asti. 

Me lopetimme maidon laittamisen meijeriin jo 1980-luvulla, eipä se nyt niin paljoa tuottanut ja sitä paitsi sodanjälkeinen tyyppinavetta osoittautui pitkän päälle ikävän työlääksi. Sieltä oli sonta heitettävä lantalaan joka päivä, sen sijaan että se olisi vasta keväällä ajettu pellolle. Vuosien ja vuosikymmenien mittaan eron kyllä huomasi. Ajosillan puutekin osoittautui melkoisesti työtä lisääväksi. Lopettamissopimuksessa jätettiin oikeus omatarvelehmään ja nuoreen karjaan. Olisipa sitten maitoa ja muuta omasta takaa sekä sontaa ainakin suvun kasvimaille. Ensimmäinen lehmä oli punaisen ja friisiläisen risteytys. Maitoa tuli tavanomaiset 35 litraa päivässä. Mutta sillä ei saanut kilpailla maitomarkkinoilla, tinkisopimuksista ei olisi puhettakaan, eikä sitä olisi saanut edes ilmaiseksi naapuriin antaa. Siitä riitti hyvin vasikalle ja vielä piimän ja viilin tekoon sekä voihin ja rahkaan. Ja jäi ylimääräistäkin vaikka kuinka paljon. Metsäänhän sitä kuusen juurelle sitten kyörättiin aina kun tonkka täyttyi. Oli saatava vähälypsyisempi lehmä. Punaiseen päin palaamalla ja tiukasti kotoisilla rehuilla maitomäärän kohtuullistaminen onnistui sentään jotenkin. Päätimme palata saman tien niin maatiaiseen kuin mahdollista ja mieluiten kyyttöön, jos sitä enää mistään saisi. Eihän enää oltaisi velvollisia tuottamaan maitoa muidenkin käyttöön, päinvastoin. Kyyttö alkoikin juuri silloin pilkahdella yleisessä tietoisuudessa. Niitä siis oli vielä jossain, tai no, olihan Lökäsin kylässäkin, mutta pelkkiä vanhoja lehmiä. Keinosiemennysasemakin ilmoitti, että kyytönsiementäkin olikin yllättäen jostain kätköstä löytynyt ja sitä taas saisi. Sitähän kohta tilattiin. Syntyihän niitä sitten kyyselkäisiä vasikoita, mutta kuin kiusallaan aina härkäisiä, kun nimenomaan lehmäisiä olisi tarvittu, edes yksi. Kyyttöön ei enää päästy. Vanhat vanhenivat eikä nuorempien aika tai terveys juuri tuolloin riittänyt karjanhoitoon, ei vähäiseenkään. Myöhemmin olemme omassa perheessäni muutamaan otteeseen yrittäneet järjestää sellaista elämää, johon mahtuisi myös pari hienoa lehmää, mutta eipä ole onnistunut. Onnistuuko joskus en tiedä. Toivomme parasta. 

Timo Rantakaulio

Lue lisää kyytöstä Suomen Alkuperäiskarja ry:n nettisivuilta.