Humala on hamppukasvien heimoon kuuluva köynnös, jolla on 5-jakoiset, karheat lehdet. Pienikokoiset lehdet saattavat olla 3-jakoisia tai jopa ehyitä. Harvoin kasvatetulla hedekasvilla on laaja, harsumainen, kukinta-aikaan näyttävä kukinto. Useimmiten viljelty humala on emikasvi, jolla on käpymäiset, voimakastuoksuiset kukinnot. Humalan kukintoja on käytetty oluen mausteena. Nykyisin olutteollisuuden Suomessa käyttämät humalat ovat tuontitavaraa.

Humalaa on Suomessa viljelty keskiajalta lähtien, ja sen onkin ensimmäisiä puutarhakasvejamme.

Maunu Eerikinpojan maalaissa 1347 ja Kristoffer-kuninkaan laissa 1442 on määräykset humalan kasvattamisesta ja sen laiminlyönnin seurauksista. Nämä lait kumottiin meillä vasta 1915.

Humalaa tapaa maassamme myös luonnonvaraisena, harvinaisena rantalehdoissa, Juha Suomisen tutkimusten mukaan Rovaniemen seuduille asti. Humala on kaksikotinen: siementen saamiseksi tarvitaan ”tyttökukat” ja ”poikakukat”, jotka sijaitsevat eri yksilöissä. Kasvatettaessa mausteena käytettäviä humalan käpymäisiä hedelmiä tarvitaan vain emikasveja, eikä hedekasveja saa olla lähettyvilläkään. Humala on tuulipölytteinen. Sen siitepöly voi aiheuttaa allergisia oireita.

Humala on oloissamme varma ja reheväkasvuinen koristeköynnös. Se kasvaa hyvissä olosuhteissa – saadessaan riittävästi kosteutta ja ravinteita - nopeasti 3-5 m korkuiseksi. Luonnossa humala viihtyy varjoisissa paikoissa, mutta puutarhassa se menestyy viljavassa maaperässä aurinkoisillakin paikoilla. Huonosti se viihtyy joutuessaan kuivalle, aurinkoiselle seinustalle, jossa se saa helposti erilaisia tuholaisia (humalayökkönen, humalakirva) ja kasvitauteja (humalahärmä).

Elias Lönnrot tiesi humalalle monenlaista käyttöä Flora Fennicassaan, jonka hän julkaisi 1866 yhdessä Lapinlahden sairaalan ylilääkäri Theodor Saelanin kanssa: ”Hedelmä vatsaa vahvistava. Käyt. keitettynä kääreiksi ajettumisiin ja ulkonaisiin vaivoihin, myöski vatsalle vävähtämisissä madoista j.n.e. Siemeniä nautitaan vatsan kovuudessa ulostuttavana tahi pehmentävänä aineena. Sekoitetaan yleisesti kaljaan ja olueen, karvaudellansa estämään happanemista ja lisäämään voimaa. Sen ensimmäisiä taimia, ehkä vähemmän maukkaita, taidetaan keväällä syödä, ja ovatki terveellisiä. Ist. paraasti kiviperään. Juuria pitää löyhällä mullalla mullattaman, sevästettämän, perattaman j.n.e.”

Ei humalan käyttö rohtona ole kokonaan unohtunut nykyäänkään. Käpymäiset emikukinnot parantavat ruuansulatusta, edistävät virtsan erittymistä, poistavat ilmavaivoja, auttavat ummetuksessa, stressissä, unettomuudessa, rauhattomuudessa ym.

Koristekasvina humala on melko yleinen, mutta eikö olisi aika elvyttää kotimaista humalan viljelyä, sillä kasvi viihtyy meillä erittäin hyvin? Belgiassa humalan keväiset, valkaistut versot ovat suurta herkkua, jota käytetään vihanneksena parsan tavoin. Keväällä versot voidaan aluksi peittää multaamalla tai mustalla muovilla. Tämän jälkeen humalat saavat kasvattaa uusia versoja, ja emikukintoja voidaan käyttää mausteeksi ja lääkkeeksi.

Humalan taimia on saatavilla taimimyymälöissä ja sen siemeniä myös (mm. Exotic Garden, 2006-luettelossa, ulkomaista alkuperää). Joskus harvoin on saatavilla myös keltalehtistä lajiketta ’Aurea’ sekä yksivuotisen japaninhumalan (H. japonicus) siemeniä, mutta japaninhumala on nykyisin haitallinen vieraslaji koko EU:n alueella, joten sitä ei pidä kasvattaa.

Pentti Alanko