Vuoden perinnemaisema Paimiossa on kuluneiden rukkasten ja iloisten hikipisaroiden maisemaa. Vapaaehtoiset, ydinporukkana Paimion seudun ympäristöyhdistyksen jäsenet, ovat jo parikymmentä vuotta tunteneet vastuuta tästä Askalankosken kattilalaaksosta, mutta eivät ole koskaan kuvitelleet pelastavansa työllään maailmaa.

Suurta tyydytystä antaa kuitenkin se, että omien käsien ansiosta mummelit voivat palata lapsuuden kukkaketoelämyksiin, lapset taputella lampaita, tutkijat miettiä arkeofyyttejä ja maaperän siemenpankkeja, luonnonhoidon opiskelijat nähdä eri työmenetelmien vaikutuksia ja kaikenikäiset iloita Suomessa erikoisesta ilmiöstä, avoimesta maisemasta.

Avara laaksomaisema vie jonkun ajatukset Afrikkaan, jonkun Englantiin, jonkun Toscanaan – varsinkin kun pylväskatajat muistuttavat hieman sypressejä. Hauskaa on se, että leiritalon pihalla katsauksen maisemaan voi saada pelkästään istumalla penkillä kahvikuppi kädessä ja kääntämällä päätä. Aika moni innostuu nousemaan paikan ’keksijän’, maisteri Onni Silkkilän mukaan nimeämällemme Onnin rinteelle, jossa voi ihmetellä kevätkasveja, ketokasveja ja arkeofyyttejä eli esihistoriasta kertovia ilmaisijalajeja.

Onnin rinteellä ja sen juurella kiteytyy Askalankosken kaksinkertainen ihanuus. Kun polvistuu maahan, voi keväällä katsella kevätsaraa ja kevätesikkoa, juhannuksena sikoangervon vaaleanpunaisia nuppuja, ketoneilikoita, kurjenkelloja ja nuokkukohokkeja, sitten mäkimeiramia tuhannen vuoden takaa, mäkikuismaa ja pukinjuurta, ja heinäkuun edetessä keltamataraa – vielä täydellisen keltaista!, ketokaunokkia ja tummatulikukkaa. Vaatimattomien mättäiden riviä ei pidä aliarvioida: siinä on ahdekaura, rautakauden ilmaisijalaji numero yksi!

Ruohon juuressa aukeaa siis oma maailmansa. Mutta kun nostaa katseen, edessä on mahtava suurmaisema; näkymä on parin kilometrin mittainen. Raivaus kaatoineen, vesurointeineen ja kaulauksineen pitää maiseman avoimena. Niitto, ruusun repiminen sekä laidunaitojen ylläpito taas ylläpitää ja elvyttää kukkaketoja. Uskomme, että rankimmissakin talkootöissä jokainen mukanaolija ymmärtää, miksi työtä tehdään. Rankan työn palkitsee se, että työympäristö hurmaa.
Alueen hoidossa noudatetaan täsmämenetelmiä aina tilanteen mukaan. Onnin rinne niitetään vasta syyskuussa, jotta kaikki kasvit ehtisivät siementää ja toisaalta jotta kasvusto olisi mahdollisimman matala kevään alkaessa. Pihan koiranputkien rehotusta yritetään estää valikoivan ’korkeaniiton’ avulla, ja aggressiivisen kastikan leviämistä laidunrinteelle hillitään toistuvilla niitoilla. Toimien vaikutusta on tietenkin melko vaikea arvioida lyhyellä aikavälillä, sillä vuodethan ovat erilaisia.

Keskeinen alue on mosaiikkimainen maankäyttöhistorialtaan, joten hoitotavoitteet vaihtelevat kohteittain. Perustyöt täytyy toistaa vuosittain. Varhaisen teollisuuden vaihetta tuodaan esille pitämällä myllyn uomat selkeäpiirteisinä. Puustoa on kuritettu, mutta joitakin yksilöitä on jätetty antamaan mittakaavaa ja näyttämään korkeuseroja. Myllyn peruskivet paljastetaan repimällä kasvit niiden juurelta. Sirppikään ei mahdu tässä toimimaan! Leiritalon kohdalla rantakivikko – aikoinaan tukinuiton takia perattu – pidetään näkyvissä vesuroimalla: rannan ei anneta enää palautua pensasmuuriksi. Toki myös satakielelle täytyy jättää pöheikkönsä.
Oma erikoisjuttunsa on riukuaidan ylläpito ja kohentaminen. Olemme palauttaneet maisemaan siinä vielä 1920-luvulla juosseet riukuaidat. Ne ovat haastavia työkohteita. Pitää teroittaa seipäitä, hiiltää niiden päitä, hakea vitsaksia ja pehmentää ja muokata ne siteiksi, halkoa aidaksia ja sitten koota näistä aineksista lampaanpitävä aita! Tarvitaan metsänomistajia, peräkärryjä, ihmisiä, vesureita, puukkoja, kirveitä, rautakankia, nuotiota, pataa…

Eikä tässä vielä kaikki. Teitä maatiaisia varmaan kiinnostaa myös se, että näiden jo pronssikaudella laidunnettujen, rautakauden ilmaisijalajeja kasvavien rinteiden juuressa olevalla piha-alueella löytyy jäänteitä sahanomistajan ja talon muiden pitäjien puutarhakulttuurista. Meillä on omenapuita, pari tuomipihlajaa ja sekä syreeni- että siperianhernemaja, perennoista jalokiurunkannusta, suopayrttiä ja vanhanaikaista angervoa – tulkaapa määrittelemään tarkemmin!

Viri Teppo-Pärnä, pj
Paimion seudun ympäristöyhdistys

Askalan niittyjen talkoolaisia kesällä 2010. Askalassa heinää tehdään vielä perinteitä kunnoittaen. Jutun kuvat: Keijo Luoto