Suopayrttien suvun noin 20:stä lajista on Suomessa kasvatettu lähinnä rohtosuopayrttiä (Saponaria officinalis L. 1753) ja jossain määrin kivikkosuopayrttiä (S. ocymoides). Suopayrtit ovat alkuperäisiä Etelä- ja Keski-Euroopasta Lounais-Aasiaan ja Siperian länsiosiin. Ne ovat kohokkikasveja ja hyvin läheisiä käenkukille (Lychnis) sekä kohokeille (Silene). Kuten nekin myös rohtosuopayrtti on hyvä perhoskasvi.

Tuntomerkit

Monivuotinen 30–70 senttiä korkea rohtosuopayrtti on pysty ja haaraton tai harvoin varren yläosasta haaroittuva ruoho. Sormenpaksuinen ruskeanpunainen juurakko haaroo runsaasti. Sisus on keltainen. Puikeat–puikeansuikeat 4–5 senttiä pitkät vahvasuoniset lehdet ovat ristikkäin vastakkaiset. Kukinto on kaksipuolinen tiheä viuhkosto. Valkeat tai punertavat kukat tuoksuvat; verhiö on kapea, ulkoverhiötön, mutta 2,5–3,5 senttiä leveä teriö on kynnellinen. Rohtosuopayrtin kukat ovat kaksineuvoiset, emiössä on 2 vartaloa. Kota aukeaa neljällä liuskalla. Kerrannaiskukkaiset kasvit ovat Suomessa tavallisia.

Levinneisyys

Rohtosuopayrtti on alkuperäinen Keski- ja Etelä-Euroopasta Siperian länsiosiin. Pohjoisempana sitä tavataan puutarhakarkulaisena, myös Kiinassa ja Pohjois-Amerikassa. Suomessa sitä on uustulokkaana puutarhoista karanneenna Oulun Pohjanmaata ja Kainuuta myöten. Myös satamien painolastipaikoilla sitä on tavattu. Mitään haittaa alkuperäisluonnolle kasvista ei ole.

Kasvupaikat

Parhaiten rohtosuopayrtti menestyy auringossa tai puolivarjossa. Juurakon avulla se leviää helposti ja menestyy hoidotta autiotalojen kuivanpuoleisilla heinittyneillä pihamailla. Pihakasvina se onkin eräs helpoimmista. Siemenestä lisättäessä kylmäkäsittely parantaa itävyyttä. Tavallisimmin kasvia kuitenkin jaetaan uusille omistajille. Maaperä voi olla niukka- tai keskiravinteisesta, niin savi-, multa- kuin hiekkamaata, kunhan se on vettä läpäisevää. Kovin happamassa maassa se ei menesty.

Minne kasvinsa istuttaa on makuasia. Suosituksena on kirjoitettu, että suopayrtin sopivia käyttökohteita ovat perenna- ja kivikkoryhmät, puolivillit puutarhat, rinnepuutarhat ja perhospuutarhat. Paikka voi olla kuiva taikka tuore, kunhan kasvi saa valoa ja lämpöä. Talvenkestävyys on hyvä.

Tavallisimmin niin kukkapenkeissä kuin karkulaisenakin näkee rohtosuopayrtin kerrannaiskukkaisia lajikkeita, joita ovat muun muassa ’Alba Plena’, ’Rosea Plena’ ja ’Rubra Plena’. Nimistä voi päätellä kukan värin. Kerrottujen kukkien heteet eivät aina auvaudu. Perusmalli yksikertaisin kukin ei sekään kuitenkaan ole harvinainen.

Viljelyhistoria

Suopayrtti on sekä koriste- että rohdoskasvi, jonka uskottiin myrkyllisyydestä huolimatta auttavan monissa vaivoissa. Euroopassa sen viljely on ikumuistoista. Antiikin yrttitietämyksen pelastanut Dioscorides sisällytti rohtosuopayrtin viisiosaiseen teokseensa De Materia Medica, joka ilmestyi noin 55 jaa. Kirjassaan Dioscorides esittelee kreikkalaisten käyttämiä itäisen Välimeren alueen kasveja. Todennäköisesti jo kasvitieteen isäksi nimetty Theophrastus (340 eaa) tunsi rohtosuopayrtin edut. Dioscoriden muistiin kirjaama kreikkalainen kasvitietämys vallitsi Euroopassa aina 1500-luvulle.

Suomen kasvitieteen isäksi tituleerattu Elias Tillandz ei suopayrttiä kuitenkaan mainitse vuosina 1673 ja 1683 ilmestyneissä Turun seudun kasviluetteloissaan. Ensimmäisenä sen kirjasi lääketieteen professori Johan Leche (1702–1764), Turun lähistöltä vuonna 1750. Siksi on todennäköistä, että sitä oli kasvatettu ensi kerran 1740-luvun puolella. Kemian professori Pehr Adrian Gadd (1727–1797) mainitsee sen vuonna 1751, kuvauksessaan Satakunnan pohjoisosista, joskin siinä mainitut pitäjät ovat etupäässä Hämettä, mistä Gadd itsekin, Pirkkalan Kaarilasta oli kotoisin. Leche työ jäi muistiinpanoluetteloksi, mutta Hjalmar Hjelt tulkitsi vuonna 1884 huolella Lechen muistiinpanoja.

Taloustieteen professori Pehr Kalm (1716–1779) kasvatti rohtosuopayrttiä akatemian puutarhassa (Hellenius-Mollin 1779). Puutarha oli avattu vuonna 1757. Rohtosuopayrtti mainitaan myös Gaddin ohjaamassa neliosaisessa väitöskirjasarjassa niistä ulkomaisista kasveista, joita hän oli viljellyt plantaaseillaan. Väitöskirjassa on maininta, että saksalainen kasvitieteen professori Gleditsch oli todennut lääkevaikutusten olevan kuin sarsaparillalla. Kukista tehtiin tuoksuvettä, ammatti-ihmiset poistivat murskatulla kasvilla tarhroja nahasta. Gaddilla kasvoi kerrottua muotoa, joka oli tuolloin harvinainen (Gadd-Florin 1778). Turun akatemian aikaisia viljelytietoja on kuitenkin hyvin niukasti, mikä voidaan tulkita siten, ettei kasvi ollut Suomessa yleinen 1700-luvulla. Björnlundin (1797) Materia Medicassa ja Suomen ensimmäisessä farmakopeiassa se mainitaan (Anonyymi 1819). Sillä hoidettiin reumatismia, kihtiä, keltatautia, syyhyä ja kuppaa. Se kuuluu Hintikan (1928) mukaan silti niihin lääkekasveihin, joita levitettiin Turun akatemian plantaaseista, mutta jotka eivät levinneet venäläisten vuodesta 1743 alkaen hallitsemaan Vanhaan Suomeen.

Sitä vastoin kasvi levisi kohti Pohjois-Suomea. Oulussa sitä on kasvatettu säätyläisten puutarhoissa ainakin 1800-luvun loppupuolelta alkaen. Mikkelistä on ensimmäinen karkulaistieto, vuodelta 1881. Oulussa se löytyi Raatin saaresta siltojen luota seuraavana vuonna. Rohtosuopayrtti on löydetty myös painolastitulokkaana.

Käyttö

Nimensä suopayrtti on saanut raastetun juuren vaahtoavista saippuamaisista ominaisuuksista. Saponaria (lat. sapo) = saippua, officinalis (lat. officina) = apteekki (apteekkikäytössä). Saippuaan viittaa myös suomenkielinen nimi. Kasvin sukunimestä on myös sen sisältämä myrkyllinen yhdiste saponiini saanut nimensä. Saponiinin pitoisuus vaihtelee verraten paljon, 5–20 % juuren painosta. Suurimmillaan se on kukinnan aikaan.

Suovan valmistuksessa raastettua kuivattua tai tuoretta juurta keitetään hiljakseen vähäisessä vedessä puolisen tuntia - sekaan voi laittaa hiuksia hoitavia yrttejä esim. nokkosta. Museoiden konservaattorit käyttävät sitä yhä niiden vanhojen silkki- ja villakankaiden pesuun, jotka eivät kestä nykyaikaisia pesuaineita. Hienojen hiustenpesuaineiden valmistukseen sitä myös yhä käytetään. Ne saattavat kuitenkin olla ihoa ja limakalvoja ärsyttäviä. Juuria voidaan kuivata ja varastoida myöhempään käyttöön.

Vaikka saponiinit ovat myrkyllisiä, ne eivät ulkoisesti käytettynä ole kovinkaan vaarallisia, sillä ne eivät imeydy ihon läpi. Myrkkyvaikutukset heikkenevät juurta keitettäessä. Lääketieteessä juurta (Radix saponariae) on käytetty etenkin yskänlääkkeenä liman eritystä lisäävänä. Juurista on valmistettu lääkettä myös maksa- ja sappivaivoihin ja ulostusaineeksi ja virtsaneritystä lisääväksi. Sukupuolitautejakin sillä on hoidettu.

Verenkiertoon päätyessä ne hajoittavat punasoluja. Tämän hemolyysiksi nimitetyn ilmiön aiheuttavat jo pienetkin saponiinipitoisuudet.

Suopayrttiä ei pitäisi istuttaa vesialtaiden viereen, jos niissä on kaloja. Juurista erittyy kaloille ja matelijoille myrkyllisiä yhdisteitä. Ominaisuutta on joskus hyödynnetty kalastuksessa.

Suopayrtin siemeniä voi hankkia Maatiaiselta. Uusi siemenluettelo ilmestyy helmikuun lopulla, ja se löytyy myös netistä.

Kirjallisuus

Björnlund, B. 1797: Materia medica selecta. Opera et Studio. – 178 s. Frenckellianis, Aboae.
Gadd, P. A. & Florin, I. 1778: Rön och anmärkningar, om utländska växter försökte i finska climatet III. – 16 s. J. C. Frenckell. Åbo.
Hellenius, C. N. & Mollin, J. 1779: Sistens hortum Academiae Aboensis I. – 4 + 30 s. J. C. Frenckell. Åbo.
Anon. 1928: Muutamien vanhojen koriste- ja lääkekasviemme levinneisyydestä ja kulttuurihistoriasta. – Luonnon Ystävä 32: 121–132.

Teksti: Henry Väre
Kuvat: Aune Kämäräinen ja Maaret Eloranta