Tavallisimmin suomenlammas on valkoinen. Myös mustia, ruskeita ja harmaita yksilöitä tavataan. Kainuunharmas on suomenlampaan värimuoto, joka syntyy useimmiten mustana ja harmaantuu parin ensimmäisen elinvuotensa aikana. Valkoisia, mustia ja ruskeita suomenlampaita on maassamme nykyisin noin 15 000 yksilöä; lisäksi tuhatkunta harmaata (kainuunharmasta). Viimemainittu kanta on edelleen uhanalainen, vaikka määrä onkin uusien säilyttäjien myötä kasvanut.

Ahvenanmaanlammas eli saaristolammas on kaikkia suomenlampaan muotojakin uhanalaisempi: uuhia on jäljellä enää parisataa. Viime vuosina ahvenanmaanlampaita on tullut piensäilyttäjille myös manner-Suomeen, ja niiden määrä lienee hienoisessa nousussa. Rotu on silti edelleen erittäin uhanalainen.

Ahvenanmaanlammas (Eckerö, Östra Kråkskär)

Jalostusta ja säilytystä

Suomenlampaan heikko kohta tuotantoeläimenä on lihakkuus. Sitä voidaan parantaa jalostuksella. Tätä ei saa kuitenkaan tehdä muiden hyvien ominaisuuksien, kuten villan laadun, kustannuksella.

Villa on suomenlampaan ylivoimainen vahvuus: se on kiiltävää, kiharaa, pehmeää ja joustavaa. Värit ovat moninaisia ja villa huopuu erinomaisesti. Käsityöläisille se on arvokasta raaka-ainetta. Myös ilmeikkäisiin turkistuotteisiin suomenlammas soveltuu mainiosti.

Määrätietoinen jalostus on monilla kotieläinroduilla aiheuttanut tehollisen populaatiokoon pienenemistä jopa hälyttävässä määrin. Etenkin suomenlampaan värillisten muotojen kohdalla - ahvenanmaanlampaasta puhumattakaan - on varottava lähtemästä tiukan valinnan tielle. Monimuotoisuus on hyvin tärkeä hyväksyä osana näiden eläinten olemusta.

Suomenlampaita on in situ -geenipankeissa (elävät eläimet) vankilatiloilla ja oppilaitoksilla. Myös asialle omistautuneita piensäilyttäjiä on yhä enemmän. Alkuperäisrotuja kasvattava tila voi saada erityisympäristötukea; tämä kuitenkin edellyttää ympäristötuen piiriin kuulumista ja sen ehtojen täyttämistä.

Lampaiden osalta ex situ - geenipankkitoiminta (alkio- ja spermapankit) on hyvin vähäistä, ja elävien eläinten kasvattaminen lienee tulevaisuudessakin suomenlampaan tärkein säilytyskanava.

Suomenlampaan eri värimuotojen, kainuunharmaksen ja ahvenanmaanlampaan tulevaisuuden on perustuttava pääasiassa säilytykselle, ei jalostukselle. Tämä ei estä tuottajia hakemasta jalostuksella esimerkiksi parempaa lihakkuutta tai tiettyjä villaominaisuuksia. On vain pidettävä huoli, että myös varsinaisia säilytyskatraita tulee olemaan maassamme jatkossakin elävänä geneettisenä reservinä, jota voidaan tulevaisuudessa käyttää, mikäli kotieläinten jalostuksessa jostain syystä joudutaan umpikujaan (vrt. tehollisen populaation pieneneminen ja siitä mahdollisesti seuraavat ongelmat).

Olisi myös hyvä, että meillä olisi paljon pieniä katraita muutaman ison sijaan. Näin esimerkiksi taudit eivät kohdalle sattuessaan tuhoaisi suurta osaa tästä geenireservistä. Näiden pienten katraiden verkosto voisi toimia vähän samaan tapaan kuin maatiaiskanojen säilytysohjelmaan kuuluvat tilat: eläinainesta voitaisiin vaihdella, koulutus- ja tiedotustoimintaa järjestettäisiin keskitetysti ja säilyttäjät motivoitaisiin pitämään eläinaines puhtaana.

Suomenlampaita ja ahvenanmaanlampaita.

Lampaat hoitavat perinnemaisemia

Lampaat ovat oivia vesakontorjujia ja hoitavat tehokkaasti myös kuivia niittyjä, ketoja ja hakamaita.

Laiduntaville eläimille ei perinteisesti ole toimitettu lisärehua. Eläinmäärä on tarkasti sovitettava laitumen tuottoon. Alilaidunnus eli liian alhainen eläinmäärä ei suosi niittykasvillisuuden menestymistä, jäljelle jäävä kasvillisuus voi heikentää seuraavan vuoden rehuntuotantoa. Jos lampaita taas on liikaa, karitsojen kasvu kärsii - ruoka ei riitä.

Pienisuiset lampaat pystyvät valikoimaan tarkemmin syötävänsä kuin naudat tai hevoset. Maatiaisrodut näyttäisivät olevan vähemmän valikoivia laiduntajia kuin pitkälle jalostetut rodut. Lammas suosii yleensä pehmeitä ruohokasveja (mm. kukat) heinien kustannuksella.

Lampaat syövät puiden lehtiä paljon enemmän kuin naudat. Joskus lampaat myös kuorivat lehtipuiden, etenkin pihlajan ja pajun kuorta. Parimetrisistä, hennoista lehtipuista syödään lehdet ja silmut taivuttamalla taimi maahan - usein kaksi lammasta tekee tämän yhteistyönä. Niinpä lampaat soveltuvat hyvin pusikoituvien alueiden maisemanhoitoon tai vaikkapa havupuutaimikon perkaukseen.

Monta vuotta lampailla laidunnettu hakamaa säilyy pitkään puistomaisen kauniina, sillä lehtipuiden vesominen loppuu tehokkaasti.

Määkivät kansallisaarteet

"Lammas on hyvä eläin, ei pure eikä potki", sanoivat vanhat viisaat. Suomalainen lammas on muiden maatiaiseläinten tavoin nähnyt kansamme mukana hyvät ja huonot ajat. Lammas on tuottanut meille lämmintä päälle pantavaa villan muodossa ja kuoltuaan muuttunut oivaksi nahaksi ja turkikseksi, puhumattakaan siitä että lampaanliha on ollut korvaamaton ravinnonlähde. Mikään ei estä meitä ottamasta tätä voimavaraa käyttöön myös nykyisenä runsauden aikana.

Suomenlampaan villa on eettinen, ekologinen ja monipuolinen ylellisyystuote. Suomalainen lampaanliha on herkullista lähiruokaa. Lampaankasvatus on Suomessa luonnonläheistä, ja laitumeen perustuva ruokinta tekee siitä varteenotettavan tuotantosuunnan maatiloille, varsinkin jos lihaa, villaa tai turkiksia jatkojalostetaan itse.

Kuluttajat vaativat esimerkiksi ruualtaan yhä enemmän eettistä laatua. Tässä on suomalaisen lampaanhoidon mahdollisuus, ja se on samalla suomalaisten maatiaislampaiden mahdollisuus.

Lisätietoa suomalaisista lammaskannoista löydät mm. MTT:n, MMM:n ja Maatiaislampaat ry:n sivuilta.

Lähteet: MTT, MMM, Maatiaislampaat

Perinnemaiseman hoitoa (Sumiainen, Luontoloma Lepänjuuri)